Uusi alku vol. 1000 (or NOT)

Tähtikuviot on piirretty siniselle taustalle, näen tähtiä ja tähtiä! Ei, en ole sekoamassa, katson vaan pussilakanaani jonka alle olen hukuttautunut. Täällä olen turvassa. Oho, olen taas laiminlyönyt blogiani. En ole kyllä jaksanutkaan kirjoittaa, sillä oma sänky on kaikkein turvallisin juuri nyt.

En niin millään jaksaisi jättää turvapaikkaani, mutta koulun poissaolorajat huutavat jo parin viikon jälkeen hoosiannaa ja töissä on käytävä. Inhottaa käydä töissä, siellä ei kukaan ymmärrä. Ei saisi olla yhtään allapäin koskaan, ilman että kuuluu vittuilua. Kyllä kyllä, kyllä minä jaksan. Luen tauon aikana tenttiin täyttä häkää, vain siksi että kotona en saa mitään aikasin. Kun suljen kotioven aamulla, pistän kulissit pystyyn ja hymyilen. Hymyn välistä tulee jatkuvasti kyyneleitä, niin metrossa kuin koulussakin. Kun mul on nää kuivat silmät! Illalla kotioven suljettuani ryntään takki päällä äkkiä huoneeseeni, sänkyyn, mun turvaan. Olen jo niin väsynyt etten jaksaisi raahautua edes suihkuun (hyi mikä näky, sekin vielä..) vaan haluaisin vain itkeä ja kadota pois.

Terapia tuottaa paljon iloa, mutten jaksa siellä keskittyä. Täti sättii mua mun syömisistä ja painostaa ravitsemusterapeutille. Se sanoi ne pahimmat sanat mitä voi sanoa: Valitettavasti olen kanssasi neuvoton. En osaa auttaa tässä asiassa. Kyllä mä ymmärrän, ettei "maallikko" pysty sanomaan oikein mitään kun en syö perinteisiä hiilihydraatin lähteitä juuri ollenkaan. Mutta silti. Vihaan ravitsemusterapiaa vain siksi, että ne terapeutit on niin kiinteesti naimisissa pastojen ja leipien kanssa, ettei ne ota avioeroa sitten millään. Saan taas kuulla olevani hankala ja miten "pilaan terveyteni jos juon rasvaista piimää". Ehheh, vetäkää 0% activiat kurkkuunne rauhassa, mä en niitä elimistööni tunge. Jos haluan lisäaineita, väriaineita, kaikkea pahaa ja kiellettyä niin syön sitten kunnon herkkua: jäätelöä tai karkkia. Aspartaamijugut on kamalia!

Kaikki tuntuu pelottavan tarkoituksettomalta. Mikä järki on suorittaa 30op syksyllä, kun voisin hyvin selvitä vähemmälläkin. Mikä kiire on valmistua, koska työelämää on edessä jotain tuhat vuotta ennen kun eläkkeelle pääsee? Tosin mielini ehtii kilahtaa ennen sitä, se on varmaa.. Ei mulla ole poikaystävääkään, ei ole ketään ikäistäni joka välittäisi. Vanhemmat musta välittää, onneksi edes ne ja olen siitä tosi tosi kiitollinen! Välillä äitini puhdas (?) hyväntahtoisuus menee jo yliäyräiden: en tarvitse niin paljon aina rahaa,  eikä vaatteitani todellakaan tarvitse silittää jos siellä pesen paitani. Koen huonoa omatuntoa kuinka kiittämätön olenkaan: jaksan vikistä koulusta (ja mullahan on sitä niin vitun monta tuntia viikossa että huhhuh), töistä (jossa voin välillä lukea kenenkään huomaamatta puoli tuntia tenttiin ja työajat on joustavat) ja vieläpä kaikkein rakkaimmasta eli tanssista.

No sun nyt ei auta muu ku elää elämääs said by terapeutti. Niinhän se on, mutta entä jos en haluakaan tätä? Entä jos olen väärällä tiellä? Eilen kolahti postiluukusta, että olen saanut potkut ammattikorkeasta :-D. En jaksa hoitaa asiaa, ei mua kiinnosta. En sinne menis takas vaikka maksettais, se oli niin kaukana siitä sairauden takana olevasta minästä. Välillä leikittelen ajatuksella, että jättäisin Suomen ja kaiken paskan taakseni, alottaisin uuden alun jossain muualla.

Uusi alku vol. 1 oli kun muutin porukoilta soluun, toinen alku kun jäin saikulle, kolmas kun sain uuden opiskelupaikan ja neljäs kun muutin jälleen kavereiden kanssa yhteen. Miten monta kertaa voi alottaa alusta??

Luin tekstini kerran läpi, ja tämä on sellainen sekava sillisalaatti että hävettää julkaista. Mutta näin mieleni toimii, asiat menevät päälekkäin ja poukoilevat ihan mihin sattuu.