Tulevaisuuden filosofi

Mulla on luonnoksia. Hienoja luonnoksia. En vaan saa aikaiseksi koskaan julkaistua niitä. Jälkeen päin kun olen lueskellut niitä, noinko ajattelin? Teen lupauksia paremmasta huomisesta (kuuluisat sanani: huomenna aloitan), miten olen motivaatiota täynnä... Siis nyt alkaa itsetunnon kohotus, sosiaalistuminen, wuhuu! Hetkellisiä toivonpilkahduksia joita varjostaa ajatus, että se tosiaan on vain hetkellistä. Jospa tällä kerralla ihan oikeasti… Kaikki se valuu kuitenkin aina pois vähintään päivässä tai parissa. Miten taas söin liikaa, miten taas panikoin julkisella paikalla.. Olen kyllä aina motivoitunut lopettamaan ahminnan. Unissanikin. Siinä on jotain jonka vuoksi taistella :). Kehoni hyväksyminen onkin sitten eri asia. Puhumattakaan nyt siitä, että hyväksyisin elämäni näin tajuttoman tylsänä ja kurjana.

En jaksa ajatella syömisiäni. Pitäisi. Mahani on kasvanut pomppivaksi löllykäksi tohon eteeni. Olen aina vihannut ihmisiä jotka tökkivät kadulla edellä kulkijoitaan sateenvarjolla. Mä voisin tehdä sen mun mahallani. Olen kuin raskaana, poikkeuksena että kaikki on kuin pullataikinaa. Se ei toimi. Vi-Siblin S, Fructolax, pellavansiemenet, kaikki. Turhaa. Kerryttävät vaan ilmaa. Tunnen miten vatsani on täynnä ulostetta joka ei vaan tule ulos. Kamala olo, en kestä. Makaan kippurassa lattialla, itken tuskaani. Poistiivista: Ainakin voisin hyvällä syyllä istua sporassa invalidien/vanhusten/pieniin päin olevien paikalla ilman muiden paheksuvia katseita.

Tämä ei ole kuviteltua. Turha jauhaa minulle, että olisi. Rasvaprosenttini oli ainakin vielä keväällä korkeampi kuin mitä ylipainoisilla yleensä on, ja tämänhän olen käynyt mittauttamassa enkä höpöttele omasta päästäni. En uskalla kuvitellakaan mitä se on nyt näiden kaikkien bingesäätöjen kanssa. Minä en ole ylipainoinen. En ole normaalipainoinenkaan, ainakaan toivottavasti. Mikä jää jäljelle, päätelkää itse. Yyh kehoni on pelkkää hötöä, miten se voi olla tällainen.! Itsensä hyväksyminen on niin helvetin vaikeaa.

Joku saattaa ehkä ihmetellä viimeistä vähän epätavallisempaa postaustani. Tunteet purkautui tulvana ulos, ei, en itkenyt.. Jokin estää itkemästä seurassa. Kävin aiemmin päivällä katsomassa yhtä Tärkeää. Hänellä ei mene hyvin. ei minullakaan. Kelläpä menisi, onhan nyt syksy. Rakastan syksyä muuten, mutta vihaan kun aamulla jäädyn ja en saa lämpimiä käsiä. Vettäkin saattaa alkaa satamaan kuin Esterin perseestä, ihan yht'äkkiä. Niin, ja silloin muistaa missä se sateenvarjo olikaan: eteisen naulakossa...
Joka tapauksessa, tämän Tärkeän kanssa puhuttiin syvällisiä. Niin syvällisiä, etten muista koskaan päässeeni terapiassa samaan pisteeseen. Oli niin helvetin vapauttavaa, minä vuodatin hänelle ja hän vuodatti minulle. Kaikki se paska rupesi tulemaan sielustani ulos, ja avarsin kerrankin jollekin ihmiselle todellista minääni. Sitä joka olin, sitä joka en koskaan enää tule olemaan. Niin, juuri sitä joka tällä hetkellä on tuntematon tai hukassa. Hänellä ei ole syömishäiriötä vaan muita mt-ongelmia. Ehkäpä minun pitäisi hankkia enemmän ystäviä juuri muista masentuineista? Mitenkään teitä, kohtalontoverini, sh:sta kärsiviä en tahdo vähätellä. Tuki on arvokasta, mutta huomaan usein keskustelujen jäävän pinnallisiksi läskiangstailuiksi. Todella usein ongelmat purkautuvat syömisten vertailuna, vaikkei määriä tarkasti kertoisikaan. Minä en halua kuulla, montako kaloria joku muu syö. En halua kuulla, monta tuntia eilen kävi lenkillä. Varsinkaan, kun en itse pysty liikkumaan selän takia, ja alan tulla hulluksi. Ehkä liikkumattomuus on syynä yllättäviin vatsaongelmiini?

Ennen kyyläsin fanaattisesti irkkalleria anojen elämää. Jotenkin huvituin jo silloin siitä, miten kaikki kommentoi toisilleen ”oot ihanan laiha mä oon tällane läski ihra pulla ku olin pakkosyötös ossal :<<” ja toinen kommentoi takasi ”höps mä mikää laiha ole, itse olet kaunis <3”. En tajua, vertaan itsekin kyllä itseäni muihin. Mutta pyrin sentään olemaan kommentoimatta toisten ulkonäköä ”niiin niin laiha..oisinpa mäki”-asteisilla jutuilla. Kaikki on kuitenkin loppupelissä sairaita, eikä sairaus kokoa katso. Ainakin minulta vie ihan turhaa energiaa ylenpaattinen läskiangstauksessa myötäeläminen: angstaanpa nyt sitten minäkin selluliitistäni tuolle, kun sekin angstaa minulle omistaan. Huoh. Loputon kehä. Olen kuitenkin aina ollut erilainen "kuin ne muut": edes yksityisessä Syömishäiriökeskuksessa mua ei osattu auttaa, kun en sopinutkaan EdesSinnePäin-anoreksiaan tai mihinkään muuhunkaan. Minussa on ohjelmointivirhe.

Minulla on outoja käsityksiä ruokamääristä ja ruuan laadusta, enkä voi sille mitään. Olen aina ollut oikeasti hämilläni, miten huipulla urheilevat (esimerkiksi kaverini) ei syö yhtään sen enempää kuin mun "pitäisi" syödä, naisen peruskulutus anyone? Eikä se siltikään laihdu. Muistan lehdestä lukeneeni eräästäkin urheilijasta, että se ei syö herkkuja eikä normaalia enempää. Eikä se ole laiha. Vaikka se kuluttaa varmaan xxxx kaloria päivässä urheilemalla, oikeasti. Niinpä koen, etten todellakaan voi syödä normaalisti ilman hulluja liikuntamääriäni. Kysyin kerran terapeutilta, että jos hypoteettisesti oletetaan että jäisin 500kaloria miinukselle. Sitenhän laihduttamista suositellaan, eiks joo? No en siltikään laihdu. En vaan laihdu. Miksi? Onko sekin määrä mulle liikaa? En ymmärrä. Ja eikö nyt voitaisi olettaa, että luulisi tuhansia (tai ainakin satojasatojasatoja) kaloreita kuluttavat urheilijat todellakin laihtuisi jollain normaalilla ruokavaliolla. En ymmärrä mitään. Ps. En saanut lähetettä ravitsemusterapiaan.

Olen jonkunlaisessa kriisissä, trigger pointissa. Mitä se edes tarkoittaa, en minä tiedä. Kuulostaa hienolle. Suurin ongelmani on se, etten hyväksy kehoani enkä sitä etten muutu toiseksi ihmiseksi. Mutta kun en voi hyväksyä kehoani! Mahani on liian suuri! Aina terapiassa lyön tiskiin faktat: Olen liian iso. Voin muokata vartaloani. Miten niin väärä ajattelumalli? Enkö juuri tiedosta, olevani löysä ja kävelevä pullero? En tajua miksi ihmeessä mun pitäisi hyväksyä itseni tällaisena. Eli siis hyväksyn sen, etten hyväksy itseäni. Kuuluuko sellaista hyväksyä? Miksi hitossa tämän pitää olla näin vaikeaa?? Maailmassa on niiiiiiin paljon ihmisiä, jotka ei hyväksy kehoaan mutta elävät silti aika normaalisti eivätkä koko ajan mieti miltä mun läskit näyttää siinä ja siinä asennossa. Eivätkä varsinkaan saa kahvilassa sellaista kohtausta, että räjähtää vaatteista ulos. Haluaisin olla kuin yksi heistä. Ai niin, mutten muutu keneksikään toiseksi. Valitettavaa.

Tekstini kiertävät kehää, aina tätä samaa paskaa. On pelottavaa huomata, että mieleni on ihan samalla tasolla kuin esimerkiksi pari vuotta sitten. Erona vaan, että sen jälkeen on käytetty tonneja (!!) terapioihin (kognitiivinen psykoterapia, psykoanalyyttinen, ravitsemusterapia), psykiatreihin ja heidän kalliisiin lausuntoihin, lääkkeisiin..

Ihan oikeasti, tämä alkaa olla jo lievästi sanottuna vitun turhauttavaa.