Onkos täällä kilttejä lapsia?

Ehei, niitä ei löydy tästä osoitteesta eikä lähettyviltäkään. Olen kaukana poissa lumisesta Helsingistä. Ei tarvitse kuulla naapurin skitsovauvan itkua 24/7! Pohjoinen <3 . Täälläpäs onkin hiljaista. Ainut ääni kuuluu näppiksestäni, ja isäni lehden selauksesta. Myös kellon tikitys keittiöstä olkkariin kuuluu piinaavan selkeästi, tiktok vaan teillekin, aika kuluu ja minä matelen olen pysähtynyt. En hitto vieköön saa enää mitään aikaiseksi. Aamulla herään, enkä halua nousta ylös. Tappelen isäni kanssa, joka lopulta tulee kiskomaan peittoa mun ympäriltä. Nousen helvetin kärttyisenä, naama  finneillä ja hiukset pystyssä. Ei puhettakaan että menisin suihkun, sillä sellainenhan ei erämaassa noin vain onnistukaan. Ensiksi pitäisi lämmittää vesi saunalla, ja kyllä, täällä on ulkosauna. Aivan liikaa vaivaa, ja kuuma vesi kuitenkin loppuu kesken suihkun. Jään lähes alastomana pakkaseen, ilman lämmintä vettä. Syön, syön, syön ja juon kahvit. Sitten olen. Syön. Tapan taas aikaa katsomalla kelloa, miten hassulta näyttääkään sekuntiviisarin liikkeet. Eikö joissakin kelloissa se etene tasaisesti, kun taas toisissa vaiheittain? Nykäys sekunnin välein? Havahdun maailmaa mullistavista pohdinnoista vasta sitten, kun vanhempani tenttaavat syksyn opintopistesaldoa ("mene nyt nettiin katsomaan pääsitkö läpi!") tai muutosta. Keskustelut ovat ihan kivoja vaihteluja omiin päänsisäisiin monologeihini, mutta tarvitseeko koko ajan olla muistuttamassa koulusta, töistä tai jostain jota minun pitäisi tehdä. Avaan vastahakoisesti koneen. 20 uutta sähköpostiviestiä, ohjeet esseeseen, ohjeet miten osallistut kurssille, ohjeet tentistä... Ei suoritusmerkintöjä.. Miljoona uutta blogitekstiä bloggerissa..

Mutta naamakirjassa kukaan ei ole muistanut minua. Kirjaudun sisään, 20 kaveria paikalla! En ole kuullut kenestäkään sitten torstain, mutta ei kukaan ala juttelemaan tai ota edes yhteyttä. Olen kadonnut kuin tuhka tuuleen. En ole ilmoittanut juuri kellekään, että lähden Helsingistä pois. Niille joille ilmoitin, kerroin vain siksi että olisin halunnut tavata vielä kun olen maisemissa. Eivät hekään ottaneet yhteyttä.  Ahdistun kahta kauheammin siitä, miten olen oikeasti yksin. Jos kuolisin niin ei sitä kukaan huomaisi. Suljen koneen. On aika hukuttautua Stieg Larssonin maailmaan. Lainasin kasan kirjoja kirjastosta, jotta aika kuluisi edes hieman eteenpäin. Luen viisi minuuttia, ja totean että jouluaatto on nyt...viisi ja puoli minuttia lähempänä!

Rakastan joulua, ja valitettavasti myös lahjoja. Olen toki kiitollinen kaikesta mitä saan, tälle opiskelijalle kelpaa kaikki. Silti suurin osa tavaroista jää hyödyttömänä pölyttymään nurkkaan. Äidin ostamat yöpuvut ovat  kuitenkin taas kokoa liian pienet, eivätkä muutkaan vaatteet mene päälle. Silti meillä on tarjolla kolmea henkeä kohden taas lähemmäs 10 (!!!!!!!) konvehtirasiaa, joiden tuhoaminen kestää yleensä pitkälle yli joulun. Siis yleensä. Mutta annas olla kun minä olen kuvioissa: viime vuonna konvehdit katosivat ennätystahtiin ("missä on ne after eightit? en saanu ku yhen!!! oot vissii itekses syöny taas kaiken") ja tuhottujen konvehtirasioiden muovimäärä saa minut vihaamaan itseäni vielä enemmän.