Muutan ensimmäiseen asuntooni, aloitan alusta.
Sairastun anoreksiaan, ja sitä kautta muihin syömishäiriöihin: muutan taas, aloitan alusta.
Vuoden päästä tästä, muttan taas ja aloitan alusta.
Pakkaan tässä kamoja. Voi luoja, että tätä kämppää ei tule ikävä! Kämppiksenä ollut narsisti kusetti, ja jätti hirveät haavat varmaan loppuelämäksi. Olen jotenkin ylivarovainen ihmisten suhteen: en luota enää. Terapeutin on turha kuvitella, että puhuisin yhtään syvempiä asioita: sen utelut mun seksielämästä meni jo liian syvälliseksi, ja aloin mököttämään viime käynnillä. Nyt on ollut viikon tauko, ja kohta tulee vissiin viiden viikon tauko. Varmaan yksi pisimmistä koko sairaushistoriani aikana. Vähän pelottaa. Uusi kämppis on tehnyt syksystäni helvetin: ei ole maksanut vuokra ajoissa, eikä mitään muutakaan. Käy täällä paskomassa ja vetämässä huumeitaan, muuta se ei tee. Paitsi bilettää läpi yöt. Enää kaksi yötä täällä!!! Tai no okei, kolme jos lasketaan se yksi yö tammikuusta jonka vietän isäni kanssa täällä.
Pakkaan nyt tosiaan omaisuuttani jätesäkkeihin. Löysin vuoden takaisen lausunnon, jonka revin tuhanneksi pieniksi silpuiksi. Löysin vanhat päiväkirjat, joita en raski lukea. En tahtonut muuta kuin kuolla ja laihtua, laihtua pois. Löysin nesteenpoistajat ja laihdutuslääkkeet. Liian pienet vaatteet, jotka menivät kymmenisen kiloa sitten. Vanhat mielialalääkkeeni: söinkö tosiaan tuota? tuolla annostuksella? Ei sillä, ettenkö enää olisi moisten tarpeessa. Viemäristä alas vaan kaikki valkoset napit ja epämääräiset kapselit.
Luovun kaikesta pahasta, kaikesta tuskaisesta muistosta. Tämä koko vitun kaupunginosakin muistuttaa mua masennuksesta ja syömishäiriöstä: hiphei, kaksi vuotta sitten lenkkeilin nykyistä kotikatuani pakonomaisesti, vaikka tuolloin en vielä tässä asunnossa asunutkaan. Jo pelkästään metroon astuminen tuo vanhat rutiinit mieleen: oi voi kun 20minuuttia on tehokas aika seistä, ja tasapainoillakin vielä! Läskit ne vaan istuu ja levittää perseensä ruman oranssille penkille.
Nyt pääsen tästä kaikesta eroon. Pakkaan mitä pakkaan, loput menee kategoriaan kirpputori ja roskakori. En ihan totta halua muistella enää vanhoja ja paskoja aikoja. Masennuksesta en pääse eroon, se seuraa mua varmasti hautaan. Mutta kaikki mikä muistuttaa syömishäiriöstä, adios eikä ollut kiva tavata!
Olen varmaan ihan kamala, mutten enää jaksa tukea syömishäiriöistä kärsiviä ystäviäni. Masennuksen ymmärrän ja voin niiin pitkälle samaistua siihen, mutta en vaan enää jaksa kommentoida kavereilleni syömisiäni/ahdistuksiani. En silti väitä, etteikö syömiseni ja kehoni mua ahdistaisi. Taidan vaan olla jo niin turtunut kohtalooni mursuna, että hyväksyn tämän...
Ainakin kuulostaa positiiviselta, että uskallat päästää kaikesta irti ja että tiedostat noin vahvasti, että syömishäiriö on nyt taakse jäänyttä elämää. Kumpa itsekin voisi vaihtaa maisemaa ja muuttaa pois näistä pakonomaisista kuvioista.
VastaaPoistaEtkä varmasti ole mikään mursu :)