Girl, Interrupted

Everything is fine

2011-01-14T20:11:00.000+02:00

Aika kuluu, mä olen. En jaksa kirjoittaa. En jaksa lukee tenttiin, enkä edes klikata itseäni lukemaan sähköpostia.. Kirjoittelen sitten kun tuntuu siltä ja jotain tapahtuu tai on edes jokin kirjoittamisen aihe. Terapia alkaa taas ens viikolla, kuukauden jälkeen. Ehkäpä kerron siitä sitten, miten arki lähtee rullaamaan täällä uudessa kämpässä... Ootte mielessäni <3

Santa Claus is in my body

2010-12-28T22:12:00.000+02:00

Joulusta jäi käteen pari lisäkiloa alias liikakiloa sekä muutama ihana lahja. Kummilta saatu 70euroa piristää enemmän kun mitkään materiaalit yhteensä: laukunorganisoija jonka sain äidiltä on kyllä hyödyllinen minulle, joka on niin hajamielinen että hukkaa kaiken heti. En saanut onnekseni ainuttakaan suklaarasiaa lahjaksi, mutta muuten meillä oli lähemmäs kilon edestä erilaisia joulumanteleita ja useampi kilo suklaita. En ole jaksanut välittää syömisestäni, jotka ovat päässeet repsahtamaan kaikenkaikkiaan häpeärajastakin alemmas: pitsa, pipari, joulutorttu, manteli, suklaa ja muro ovat kovia sanoja. Olen käynyt jo 3 kertaa vaa'alla toteamassa, että en ole lihonut. Itse olen eri mieltä.

Kävin tänään erään henkilön luona, jolla on pitkä kokemus erilaisista luontaistuotteista ja muusta homeopaattisista hoitomuodoista. Hän epäili minulla aineenvaihdunnan häiriötä: jossain täytyy kusta ja pahasti. Mulla on ikijumit hartioissa eivätkä ne lähde edes hieromalla pois. Mikään ei auta, ei mikään. Kehoni kerää selvästi normaalia enemmän kuona-aineita: olen huomannut myös esimerkiksi pakaroideni koon oikeastikin vaihtelevan aika paljon. Ei, en enää kyylää itseäni fanaattisen anamaisesti peilistä. Mutta en voi silti olla huomaamatta kuinka selluliitilta näyttävät muhkurat ~~hymyilevät~~ pällistelevät peilistä, ja toisena päivänä esimerkiksi piikkimattosessioiden jälkeen siellä ei niitä ole. En todellakaan jaksa välittää kehostani tai yhtään mistään. Isäni koittaa vinkata minua jumppaamaan etten menisi fyysisesti taas tosi paskaan kuntoon. Selkään sattuu jo valmiiksi niin paljon, etten nuku enää öisin. Pyörin AINA ainakin kahteen, yleensä paljon myöhempään. Sitten tullaan 10 aikaan aamulla repimään peitto että "NONI NYT UUUTEEN AAAAAMUUUN1!! AAAAAAMUKAHVILLEEEEE!". Vedän peiton korviin ja sanon etten nouse, en varmana kun en ole ehtinyt vielä nukkua tarvittavaa 10 tuntia minkä tarvitsisin. Olen hankala ja umpiniskainen kun en nouse ylös, voi voi sentään. Ne jaksaa koko ajan käydä sörkkimässä jalkojani peiton alla, että nyt ylös. Huoh noita vanhuksia!

Marssinpas luontaistuotekauppaan ostamaan kurkumaa (berberiini?sama asia?) tai jotain, jos se auttaisi tähän kuona-aineongelmaani. Jossain luki myös että unettomuus pitäisi helpottaa. Olen kyllä vakavasti miettinyt unikuu-tabletteja, antistress-tabletteja, mitä vain jotta saisin vittu nukutuksi. Googletettuani tästä mystisestä ihme aineesta löysin muita vaikutuksia, esimerkiksi rasva-aineenvaihdunnan paranemista olen enemmän kuin innoissani! Myös mieliala pitäisi nousta, tosin tiedä sitten suostuuko se elämään symbioosissa muutaman päivittäisen cipralexmilligramman kanssa.

Isäni vaahtoaa mielialastani koko ajan. Mikäs tässä ollessa, lomalla! Vaan mä en osaa rentoutua: olen 3 päivää pakkomielteisesti aikatauluttanut kevääni. Haluan juuri nyt tietää minkä tentin teen toukokuun tiedekuntatentissä. Olen myös selvitellyt kaikkea turhanpäivästä netistä, kuten mistä saisin halvalla nyrkkeilyvarusteita. Järkytykseni törmäsin mitä erikoisempiin kokotaulukoihin, eikä mulla ollut hajuakaan mihin kokoon tämä hyljelyllerö menee. En todellakaan alkanut mittaamaan vyötäröäni tai mitään joten tyydyin suomalaisiin kalliisiin kamohin. Miksi oi miksi ulkomaisissa nettikaupoissa on helvetin paljon parempi valikoima??? Täysin vastaavalla sivulla (.com vaihtui .fi) oli ehkä yksi kymmenesosa tavaroista. Ainiin, minä siis alotan uuden harrastuksen helmikuussa <3 ! Tanssi on rakkauteni enkä muuta tekisikään kun pyörisin piruetteja: mutta tällä kertaa astuin itseaiheutettuun paskaan.

Ilmoitin tanssikoululle, että olen loukkaantunut fyysisesti (mikä oli kaikki täyttä totta) joten varmaan on sanomattakin selvää että voin peruuttaa kevätlukukauden tuntini.Lukuvuosi-ilmottautumista ei voi perua. Maksoin syksystä kolmehunttia, ja kävin puolet ajasta kun enempää en pystynyt. Kevääksi toiset kolmehunttia hupsista hei! Keväällä ajattelin repiä vaikka väkisin ne kaksi tuntia, ongelmana vaan se että savate-treenit menevät toisen tanssitunnin päälle. Yritän fiksata tanssitunnit jonkinlaiseen järjestykseen, mutten todellakaan löydä sopivia tunteja. No joo, voisin jättää tämän tylsän tanssikouluangstin tähän koska edes itse en jaksa lukea tekstejäni läpi. Asialle ei kuitenkaan voi tällä hetkellä mitään, mutta tytöt ja pojat ja kaikki siltäväliltä: lukekaa aina sopimuksenne käyttöehdot äääärimmäisen tarkkaa, älkääkä olettako että pääsette esim kunosaleista noin vain eroon vaikka teiltä lähtisi pää irti.

Onkos täällä kilttejä lapsia?

2010-12-21T13:53:00.000+02:00

Ehei, niitä ei löydy tästä osoitteesta eikä lähettyviltäkään. Olen kaukana poissa lumisesta Helsingistä. Ei tarvitse kuulla naapurin skitsovauvan itkua 24/7! Pohjoinen <3 . Täälläpäs onkin hiljaista. Ainut ääni kuuluu näppiksestäni, ja isäni lehden selauksesta. Myös kellon tikitys keittiöstä olkkariin kuuluu piinaavan selkeästi, tiktok vaan teillekin, aika kuluu ja minä ~~matelen~~ olen pysähtynyt. En hitto vieköön saa enää mitään aikaiseksi. Aamulla herään, enkä halua nousta ylös. Tappelen isäni kanssa, joka lopulta tulee kiskomaan peittoa mun ympäriltä. Nousen helvetin kärttyisenä, naama finneillä ja hiukset pystyssä. Ei puhettakaan että menisin suihkun, sillä sellainenhan ei erämaassa noin vain onnistukaan. Ensiksi pitäisi lämmittää vesi saunalla, ja kyllä, täällä on ulkosauna. Aivan liikaa vaivaa, ja kuuma vesi kuitenkin loppuu kesken suihkun. Jään lähes alastomana pakkaseen, ilman lämmintä vettä. Syön, syön, syön ja juon kahvit. Sitten olen. Syön. Tapan taas aikaa katsomalla kelloa, miten hassulta näyttääkään sekuntiviisarin liikkeet. Eikö joissakin kelloissa se etene tasaisesti, kun taas toisissa vaiheittain? Nykäys sekunnin välein? Havahdun maailmaa mullistavista pohdinnoista vasta sitten, kun vanhempani tenttaavat syksyn opintopistesaldoa ("mene nyt nettiin katsomaan pääsitkö läpi!") tai muutosta. Keskustelut ovat ihan kivoja vaihteluja omiin päänsisäisiin monologeihini, mutta tarvitseeko koko ajan olla muistuttamassa koulusta, töistä tai jostain jota minun pitäisi tehdä. Avaan vastahakoisesti koneen. 20 uutta sähköpostiviestiä, ohjeet esseeseen, ohjeet miten osallistut kurssille, ohjeet tentistä... Ei suoritusmerkintöjä.. Miljoona uutta blogitekstiä bloggerissa..

Mutta naamakirjassa kukaan ei ole muistanut minua. Kirjaudun sisään, 20 kaveria paikalla! En ole kuullut kenestäkään sitten torstain, mutta ei kukaan ala juttelemaan tai ota edes yhteyttä. Olen kadonnut kuin tuhka tuuleen. En ole ilmoittanut juuri kellekään, että lähden Helsingistä pois. Niille joille ilmoitin, kerroin vain siksi että olisin halunnut tavata vielä kun olen maisemissa. Eivät hekään ottaneet yhteyttä. Ahdistun kahta kauheammin siitä, miten olen oikeasti yksin. Jos kuolisin niin ei sitä kukaan huomaisi. Suljen koneen. On aika hukuttautua Stieg Larssonin maailmaan. Lainasin kasan kirjoja kirjastosta, jotta aika kuluisi edes hieman eteenpäin. Luen viisi minuuttia, ja totean että jouluaatto on nyt...viisi ja puoli minuttia lähempänä!

Rakastan joulua, ja valitettavasti myös lahjoja. Olen toki kiitollinen kaikesta mitä saan, tälle opiskelijalle kelpaa kaikki. Silti suurin osa tavaroista jää hyödyttömänä pölyttymään nurkkaan. Äidin ostamat yöpuvut ovat kuitenkin taas kokoa liian pienet, eivätkä muutkaan vaatteet mene päälle. Silti meillä on tarjolla kolmea henkeä kohden taas lähemmäs 10 (!!!!!!!) konvehtirasiaa, joiden tuhoaminen kestää yleensä pitkälle yli joulun. Siis yleensä. Mutta annas olla kun minä olen kuvioissa: viime vuonna konvehdit katosivat ennätystahtiin ("missä on ne after eightit? en saanu ku yhen!!! oot vissii itekses syöny taas kaiken") ja tuhottujen konvehtirasioiden muovimäärä saa minut vihaamaan itseäni vielä enemmän.

Speed of Life

2010-12-15T19:56:00.000+02:00

Muutan ensimmäiseen asuntooni, aloitan alusta.
Sairastun anoreksiaan, ja sitä kautta muihin syömishäiriöihin: muutan taas, aloitan alusta.
Vuoden päästä tästä, muttan taas ja aloitan alusta.

Pakkaan tässä kamoja. Voi luoja, että tätä kämppää ei tule ikävä! Kämppiksenä ollut narsisti kusetti, ja jätti hirveät haavat varmaan loppuelämäksi. Olen jotenkin ylivarovainen ihmisten suhteen: en luota enää. Terapeutin on turha kuvitella, että puhuisin yhtään syvempiä asioita: sen utelut mun seksielämästä meni jo liian syvälliseksi, ja aloin mököttämään viime käynnillä. Nyt on ollut viikon tauko, ja kohta tulee vissiin viiden viikon tauko. Varmaan yksi pisimmistä koko sairaushistoriani aikana. Vähän pelottaa. Uusi kämppis on tehnyt syksystäni helvetin: ei ole maksanut vuokra ajoissa, eikä mitään muutakaan. Käy täällä paskomassa ja vetämässä huumeitaan, muuta se ei tee. Paitsi bilettää läpi yöt. Enää kaksi yötä täällä!!! Tai no okei, kolme jos lasketaan se yksi yö tammikuusta jonka vietän isäni kanssa täällä.

Pakkaan nyt tosiaan omaisuuttani jätesäkkeihin. Löysin vuoden takaisen lausunnon, jonka revin tuhanneksi pieniksi silpuiksi. Löysin vanhat päiväkirjat, joita en raski lukea. En tahtonut muuta kuin kuolla ja laihtua, laihtua pois. Löysin nesteenpoistajat ja laihdutuslääkkeet. Liian pienet vaatteet, jotka menivät kymmenisen kiloa sitten. Vanhat mielialalääkkeeni: söinkö tosiaan tuota? tuolla annostuksella? Ei sillä, ettenkö enää olisi moisten tarpeessa. Viemäristä alas vaan kaikki valkoset napit ja epämääräiset kapselit.

Luovun kaikesta pahasta, kaikesta tuskaisesta muistosta. Tämä koko vitun kaupunginosakin muistuttaa mua masennuksesta ja syömishäiriöstä: hiphei, kaksi vuotta sitten lenkkeilin nykyistä kotikatuani pakonomaisesti, vaikka tuolloin en vielä tässä asunnossa asunutkaan. Jo pelkästään metroon astuminen tuo vanhat rutiinit mieleen: oi voi kun 20minuuttia on tehokas aika seistä, ja tasapainoillakin vielä! Läskit ne vaan istuu ja levittää perseensä ruman oranssille penkille.

Nyt pääsen tästä kaikesta eroon. Pakkaan mitä pakkaan, loput menee kategoriaan kirpputori ja roskakori. En ihan totta halua muistella enää vanhoja ja paskoja aikoja. Masennuksesta en pääse eroon, se seuraa mua varmasti hautaan. Mutta kaikki mikä muistuttaa syömishäiriöstä, adios eikä ollut kiva tavata!

Olen varmaan ihan kamala, mutten enää jaksa tukea syömishäiriöistä kärsiviä ystäviäni. Masennuksen ymmärrän ja voin niiin pitkälle samaistua siihen, mutta en vaan enää jaksa kommentoida kavereilleni syömisiäni/ahdistuksiani. En silti väitä, etteikö syömiseni ja kehoni mua ahdistaisi. Taidan vaan olla jo niin turtunut kohtalooni mursuna, että hyväksyn tämän...

Hengitän

2010-12-08T20:38:00.000+02:00

Oon täällä ja te ootte siellä
Mä olen vain valokuvia vanhan kirjahyllyn päällä, muistona
En ole se sama ihminen, enkä tule koskaan olemaan: olenko se kuvan lapsi todella minä?
Minä olen jotain ihan muuta todellisuudessa, mutta teille se sama ihminen.
Jotain sellaista, mistä ette tiedä ja mistä en tiedä itsekään.
Sillä ainut mistä voin olla varma on halu päästä pois
Voi luoja sentään mä haluan pois, jostain, täältä, tältä planeetalta
Paikkaan jossa voisin rakastaa ja olla rakastettu, olla oma itseni
Mutta olen täällä, vaan muiden feikkipellejen kanssa
Hymyilen väkinäistä hymyä, ihmettelen miten meikkini ei ole vielä levinnyt kyyneleistä
Räkä roikkuu pitkin naamaa, miksi en taaskaan ottanut nenäliinaa
Mun koti ei oo täällä, muttei tää oo mun paikka
Mutten kuitenkaan halua kuolla, koska toivon että joskus voin alkaa elää
Sillä minä pysyttelen vain hengissä.

Freaky Like Me

2010-12-07T20:01:00.000+02:00

Friiki laik mii, friiki laik mii... Radiosta pauhaa tuttu laulu jonka nimen selvittämiseen käytin ties miten kauan tästäkin päivästä. Mitäpä tekemistä mulla olisi, ei parempaakaan. Kolme tuntia istuin tässä ja katsoin murhaavasti tietokoneen ruutua. Lupasin kämppikselle hakea Alepasta kahvia. En mä nyt niin hullu ois että menisin vapaaehtoisesti tonne napapiirilumeen tarpomaan, mutta huomisaamu ilman kahvia = big no no, pieleen jo heti aamusta.

Kirjoittelen sekavia, puhun sekavia, näytän sekavalle. En näytä kuulemma ollenkaan itseltäi vaan joltain tuntemattomalta. Kas, minäkö se siinä... Hukuttaudun ulkona kamaliin talvivaatekerroksiin mutta kun palelee, vaikkei siellä ole edes kylmä. Täytyy kyllä sanoa, että helteet taitaa olla ohi!

Taisi kesän kuumat säät viedä mielialanikin mennessään. Lääkityksen pienennyttyä radikaalisti (enää cipralex 5mg!) olen muuttunut. Sillä minä tunnen, joo, ihan oikeesti! Lääkitys on aina tehnyt minut jotenkin apaattiseksi hälläväliä ihmiseksi, joka tuntee ahdistusta ja masennusta lievänä tai vaikeampana muttei koskaan mitään muuta. Eilen nauroin tosi paljon, oikeasti. Se oli ihan aitoa tilannenaurua, eikä mitään "nauran koska..ööh, tässä vaan pitäis nauraa?". Mutta on tällä nurjatkin puolet.

En enää jaksa. Selän kuntoutusoperaatio tuntuu ylitsepääsemättömältä, pitäisi raahata keho salille 3krt vkossa ja 2h siihen menisi per kerta. Ahdistun muuttuneesta kropastani, mun koti ei oo täällä!

Vaikka ahdistus painaa rintakehää varsinkin öisin, en oikeastaan jaksa välittää. Ainut mitä taidan haluta on ~~kuolla~~ vitun pitkät yöunet. En ole moniin öihin saanut nukutuksi. Mulla vaan pyörii päässä litania "irtisano kämppä, sähkö, netti", "hae läsnäolotodistus koululta -> mistä? opintotoimisto? -> onks se miten auki? Ota jo selvää!!!". En saa poukkoilevilta ajatuksiltani hetkeäkään rauhaa ja se ajaa mut hulluksi. Tuntuu etten voi ajatella mitään muuta kun muuttoon liittyviä asioita. Koulussa en ole käynyt. Eikun hei, olin tänään 30min mutta alkoi masentaa niin paljon joten lähdin heti nimilistan kierrettyä pois. Kaikkien päät kääntyivät ja näin ilmeistä että "täällä on läsnäolopakko, you loser".

Miksi nämä vierotusoireet eivät jo lähde. Sillä minä en aio enää alottaa yhtiäkään pillereitä joiden lopetus on yhtä helvettiä.. Päätä särkee niin paljon että silmissä sumenee ja pyörryttää, sydän muljuaa omiaan, sähköshokkeja pitkin kehoa..

Jospa ne saisi minut hereille, etten vaivu lobotomian tapaiseksi karhununta nukkuvaksi mörrimöykyksi. Sähköshokit siis.

2010-11-29T21:33:00.000+02:00

Kirjoitusinspis laskee yhtä kovaa kun lämpötila tuolla ulkona. Päivät jatkavat samaa rataa, mutta: minä muutan <3. Hoasin luukkuun tosin mutta parempi sekin kun täällä. Ainut vaan että kämppiksieni pitää ettiä nyt uusi kämppä tai uusi kämppis, ja molemmat tuntuivat suuttuneen mulle eivätkä puhu mitään.. Antaa pölyn laantua ja minä lähden viikoksi vanhemmille. Olen ollut viime aikoina aika fucked up uudesta lääkkeestä, joten lopetin sen ja aion lopettaa muutkin pikkuhiljaa. Tuntuu että olen ollut bloggerista pois tuhat vuotta.. Kaikki on oudon sumeaa ja sekavaa. Koulusta kursseja jää varmaan suorittamatta kun ei ole voimia tehdä. Päivitän sitten kunnolla kun on ~~aikaa~~ fiilistä.

A penny for my thoughts

2010-11-19T09:35:00.000+02:00

Täten julistan Ice Age 2010 saapuneen. Herranjumala, on marraskuun puolivälin ja lopun välimuoto, ja tuolla on noin paljon lunta! Toissapäivänä lähdin Helsingistä elämääni pakoon Isin ja Äidin syliin, eikä stadissa mitään lunta ollut. Voinkin sitten nauttia tarpomisesta tuolla ulkona korkkareissa. Olin jo eilen vetää lipat heti kotiovella: ei olisi kannattanut poistua kotoonta ollenkaan. Pyörin kaupungilla tuntikausia kun kyytini petti, eikä täällä mitään julkisia käytetä. Viluissani ja läpimärkänä pääsin lopulta kotiin. Oli pakko vielä illalla mennä salille, siis mullahan on hoitavalta taholta oikein virallinen määräys käydä nyt 3 kertaa viikossa rehkimässä. Olen aina pitänyt liikunnasta (paitsi introvertti yläasteaikoina), mutten koskaan salitreenistä. Oi miksi kaikki kivat bodypumpit on multa kiellettyjä? En saa myöskään tanssia ennen kun olen paremmassa kunnossa, joten salilla on käytävä. Tai no en mä virallista tanssikieltoa ole saanut, mutta suosituksia kyllä: selkäni ei mitenkään kestä baletin aiheuttamaa jännitystä.

Olen ollut pari päivää täällä. Olen jo suunnitellut kevään opinnot, sekä tehnyt rästiin jääneistä kouluhommista puolet! Silti ahdistaa ihan perkeleesti: jo ajatuskin nukkumaan menosta ahdistaa, koska silloin alan kelaamaan päässäni kaikkea ihan hullua. Miten terapeuttini potkasee minut pellolle terapiasta koska en ole tarpeeksi sitoutunut (en halua tietää mitä se sanoo, kun aion olla noin 4 viikkoa joulunaikaan pois Helsingistä!), miten mielenvikaisuuteni paistaa kaikille läpi koska en arvosta itseäni ollenkaan. Nyt kello on 9:25 ja voisin kömpiä saman tien takaisin sänkyyn angstaamaan. Nukuin huonosti, ja unessani jäin jumiin Rodokselle jonka seurauksena uin Kreetalle enkä päässyt sieltäkään pois. Sain potkut töistä! Sydän tykyttää unesta vieläkin. Ei se ole pahimmasta päästä, olenhan mä unissani ollut Harry Potter, tappanut vanhempani sekä räjäyttänyt ostoskeskusessa pommin enkä tuntenut mitään. Unet ovat vain unia, mutta ahdsitavat silti kamalasti. Mulla on sekoamisen pelko.

Huomenna menen isänpäivä lounaalle about viikon myöhässä, koska viime sunnuntain olin töissä. Tänään ajattelin ottaa tyypillisen perseilypäivän: vedän kollarit jalkaan, hupparin niskaan ja painun makuuniin ostamaan karkkia ja katsomaan mitä leffoja olisi tällä kertaa tarjolla. Olen pikku hiljaa oivaltanut, että myös minun on opittava rentoutumaan. En ota yhteyttä vanhoihin tuttuihini täällä. Eivät hekään kertoneet mulle kun kävivät Helsingissä. Olen aina ajautunut jotenkin alistettuihin ystävyyssuhteisiin, ja eräs nykyinen koulukaverini ihmetteli miten olen sietänyt tai sallinut niin paskaa ja piilovittumaista kohtelua. Vaikka asiat olisivatkin paisuneet överimittasuhteisiin hieman hassussa mielessäni, niin tunteet mitä olen kokenut ovat olleet aitoja. Eikä niitä ole otettu huomioon toiveistani pyytämättä. Joten miksi nähdä ihmisiä, jos se on sekä minulle että ilmeisesti heillekin niin hankalaa, vaivautunutta ja vastenmielistä? There is no reason for that.

Olen silti niin vitun yksin. Pikkuhiljaa olen tajunnut, että en vain ole löytänyt oikeanlaisia ihmisiä elämääni. Enkä usko, että nykyiset kaverisuhteet päätyisivät pinnalliselta tasolta mitenkään syvällisempään: niin ei ole käynyt aiemminkaan, enkä koe tarvetta uskoutua heille eivätkä he minulle. Pitäisi siis tavata uusia ihmisiä. Mutta miten? Koulussa on pienet piirit. Tanssissa en edes käy, ja porukka koko tanssikoulussa on suoraan sanottuna aika ylimielistä ja katsoo nenänvartta pitkin muita ellei kuulu johonkin klikkiin. Ei mua kiinnosta, mutta tanssista kavereiden hankkiminen ei ole vaihtoehto. Uusille harrastuksillekaan ei ole oikeasti aikaa. Vaihtoehtona olisi tietysti baarit ja bileet, mutta alkoholin huuruiset sekoilut eivät ole ennenkään tietäneet sen syvällisempää ystävyyssuhdetta/parisuhteesta nyt puhumattakaan. Enkä sitä paitsi tunne ketään kenen kanssa mennä baariin.

Että sellasia ajatuksia tänään.

Toteuttamisen arvoisia

2010-11-09T21:40:00.000+02:00

Asioita joita aion muuttaa elämässäni

* Uudistan tyyliäni. Pois kaikki vanhat rytkyt, joita en kuitenkaan käytä. Taisin edellisessä postauksessani mainitakin, että olen pistänyt huuto.netiin ilmoituksia. Toistaiseksi vasta yksi kohde on myyty :/. Tyylistäni tulee juuri sellainen jossa olen aina halunnut olla: rennon naisellinen, ehkä murunen rock-asennetta mukaan. En halua enää hukuttautua isoihin huppareihini, joita hamstrasin pari vuotta sitten koska "olin liian läski kulkemaan tiukemmissa vaatteissa".

* Jos ja kun ostan vaatteita, voisin luopua samalla vanhoista. Eilen ostin housut, kengät, laukun, parit hanskat ja pari paitaa. Samantapainen coktail löytyy NämäMyyn kasastani..

* Nyt kun kirjoitan, tuli mieleen että kasa nimeltä rytkyt ei sitten valokuvaamisen + odotuksen meneekö kaupaksi jälkeen jää pyörimään huoneeni lattialle!

* Tänä talvena aion pukeutua mukavasti ja lämpimästi, ettei tarvitse palella

* Opettelen laittamaan hiuksiani. En tahdo kulkea enää tässä samassa tyylissä päivästä toiseen: ponihäntä, sekä sivujakaus + sivuotsis pinnillä tieltä pois. Joskus on jopa panta. Nyt ajattelin suosia esimerkiksi sivulla olevaa lettiä, eikä tukan tarvitse aina olla niin tiukasti ja konkreettisesti pois tieltä.

*Syön herkkuja jos tekee mieli. Sitä vähemmän todennäkösesti alan ahmimaan, mitä enemmän aion sallia itselleni niitä

*En saa punnita itseäni usein.

*Aion opetella rentoutumaan. Olen alkanut kutomaan äidilleni kaulahuivia joululahjaksi ja se on oikeasti aika rentouttavaa.

* Pidän huoneessani järjestystä yllä, ettei sitten koko ajan tarvitsisi miettiä minkä vaatteen/johdon/kirjan/laukun päällä tuntuisi mukavimmalta tällä kertaa maata kun teen fysioterapialiikkeitä

Siinä jotain mitä voisin muuttaa. Muuten olen ihan fucked up. On uusi lääke. Sammahtelen ja kuljen ihan sumussa. Äitini oli täällä työmatkalla ja järkyttyi missä kunnossa olenkaan. Vaati, että lopettaisin lääkkeen.. Onhan se niin, että jos olo muuttuu välillä yht'äkkiä ihan voimattomaksi, ei se nyt voi olla normaalia. Vaikka olen syönyt nappia vasta viikon. Tiputin salaa psykologilta ja psykiatrilta muiden lääkkeiden annostukset minimiin. En kertakaikkisesti ymmärrä miks niin isoja annostuksia. Okei, olen sekopää, joka ei selviä elämästä. Olen vitun masentunut ja ahdistunut. Siihen ei ole ennenkään ko. lääkkeiden annostusten nosto juuri auttanut, vaan lääke toimii samalla tavalla pienemmälläkin annostuksella.

Blaah. Isäni on soittanut jo monesti tänään, ja soittaa kuulemma huomenna aamupäivällä tarkistaakseen että olen ihan ookoo. En kuulemma saa lähteä kouluun sekavassa mielentilassa jos en tajua mistään mitään. En edes älynnyt päivällä missä ratikassa on se nappi josta ovet saa auki, olin mennä pysäkin ohi, unohdin lapaset terapeutille, napitin paitani väärin ja muuta hauskaa.

En tajua että kirjotan edes tätä blogitekstiä. Nyt menen sänkyyn makaamaan, taas vaihteeksi. Adios kullannuput, palaillaan asiaan kunhan olen tästä vähän toennut (tokennut?tovennut?what the fuck).

Reality shock

2010-11-03T21:23:00.000+02:00

Onko nyt jo marraskuu? Kaikki aina valittavat, miten syksy taas hujahti vaan johonkin. Niinhän se on. En edes halua miettiä tätä kahta kuukautta jotka olen ollut back to school ja töissä, sillä aika on kertakaikkiaan ollut sietämätöntä. Kohta on joulu, ja pian sen jälkeen syntymäpäivä. Rakastan joulua. On niin ihanaa kääriytyä vilttiin kuusen koristelun jälkeen, ja katsoa televisiosta lumiukkoa. Suklaata ja hyvää ruokaa, sekä joulusauna ja joulukirkko! Varsinkin jos joulu on valkea, rakastan lumihiutaleita ja niiden kauneutta. Olen aina saanut paljon lahjoja, vaikken tarvitsisi niitä. Poden tästäkin huonoa omatuntoa, koska mielestäni materiaa on mulle kertynyt jo aivan tarpeaksi ja arvostan välittämistä enemmän ja "joulun sanomaa". Aaton jälkeen se alamäki alkaa: syntymäpäivä on seuraava juhla, ja vanhenen taas. En halua vanheta. Viime vuonna sain paniikkikohtauksen, kun olenhan "jo" 20-vuotias. 19 tuntui siedättävälle, pienelle, turvalliselle. Halusin vain käpertyä isän kainaloon ja olla vain, mutten tunnusta tätä kellekään muulle kuin itselleni. Samalla kaveri puhuu raskaustestistä, tulevasta hääpäivästä ja ties mistä äklöromanttisesta rakkaushömpästä. Siis oikeasti. Okei, pyöräyttäkää muksuja kuin uunista ja tunkekaa kihlasormuksia viikon seurustelun jälkeen, lopputulos: jotain mitä minä en ymmärrä. Tai kyllä mä tajuan, mutta kai sitten olen jotenkin henkisesti ikipentu tai muuta sellaista: en todellakaan haluaisi lapsia/häitä/yhtään mitään liian pelottavaa tässä elämäntilanteessa. Koen naimisiinmenot ja lasten ~~tekopuuhat~~ hankkimiset jotenkin aikuisten juttuna.

Terapeutin mukaan itsenäistyn vain hieman muita myöhemmin, eikä mun pitäisi niin syyllistää asiasta itseäni. Henkisesti olen sairas ja tätä kautta kovia kokenut, sekä olen kaveripiirini ainoa joka on oikeasti toiselta paikkakunnalta: mulla ei ole täällä pk-seudulla niitä vanhoja kavereita (jotka btw ovat jo kaikonneet mut eihän se tähän liity...eihän??) joten olen pakostakin enemmän yksin kuin muut. Olen vaipunut yhä syvemmälle itsesääliin, paskassa rypemiseen. Kaverini käski eilen jo lopettaa jatkuvan "miltä mun maha näyttää" angstaamisen, ja antaa olla. Tiedän, että painon ja ulkonäön miettiminen on turhaa ja oikeasti ajanhukkaa. Eilen psykiatri soitti, ja määräsi lisää nappia naamaan. Olen kuulemma hyötynyt tästä "pikku" ilopillericoktailistani, mutta oireeni kuulostavat niin vakaville että täytyy hieman lisätä. Oh well, I am going to be happier? Samalla kuitenkin tajusin, että olen syönyt Cipralexia kaksi vuotta. Kaksi tuskaista ja hukattua vuotta. Ainut merkittävä etappi tämän kahden vuoden masennuksen taustalla on yliopistoon pääsy, koska muut tekemiseni ovat luokkaa monen kilon laihdutus-monen kilon lihominen-monen kilon laihdutus-monen kilon lihominen. Uusi lääke maksaa kuulemma n. 2e/päivä, tähän päälle vielä muut kalliit lääkkeet. Mullahan menee melkein satanen kuussa johonkin nappeihin, joiden tehosta en ole edes varma! Äitini tuhahti vain, että eiköhän olisi jo aika vähentää lääkkeitä eikä ottaa koko ajan lisää ja lisää. Tuntuu että sekoan vaan enemmän, mikä ei ole loogista: miksi vitussa masennuin pahemmin kun cipralexin nostin 10milligrammaan? Minua ei ymmärrä kukaan enkä minä ymmärrä ketään, en edes itseäni.

Tekisi mieli hakata päätä seinään, että miksi minä. En vain osaa. Tänään sitten marssin muissa asioissa yleislääkärille, joka tietää kyllä mielenongelmistani. Noh, mulle ehdotettiin osastohoitoa jossain vaiheessa jos kerta näin helvetin huonosti menee. Sanoin etten todellakaan mene pomppimaan ossalle bmi kymppiläisten kerhoon, ei ikinä. Lääkäri ei tuntunut täysin tajuavan ongelmia, mutta mitäs tuosta: sain lähetteen ravitsemusterapiaan. Olen kuulemma jatkuvasti niin alistuneen näköinen, ihan kun olisin hyväksynyt jo elämäni kurjana ja paskana. Vaikutan kuulemma alakuloiselta, ja olen vain varjo entisestä itsestäni. En todellakaan ole onnellinen. Minulla ei ole päämäärää yhtään missään. Äiti tulee moikkaamaan mua maanantaina, minkä koen aika helpottavaksi. En vaan jaksaisi kierrellä kaupungilla (miltä mä näytän mitä noi aattelee musta?) tai mennä leffaan (entä jos alkaa taas ahdistaa, eihän sieltä voi keksen lähteä? itku kuuluu?). Ei helvetin kuustoista, olen oikeasti eristäytynyt tänne! Kaverini ilmoitti illanistujaisista lauantaiksi. Minut kutsuttiin! Sinne tulee paljon ihmisiä! Soosoo, eipäs nuolaista ~~ennen kuin tipahtaa~~ sillä tipahti jo. En tiedä tosiaankaan jaksanko lähteä 8h päivän jälkeen. Ja tämän sitten menin sanomaan myöskin vanhemmille kun puhuttiin puhelimessa, ja sain taas kuulla miten kukaan ei mua kotoonta tuu hakemaan ja miten niin en jaksaisi. Joo, en odota valkoista satuprinssiä hakevan ahmattimasentuneen kotoonta, mutta sosiaaliset tilanteet ovat alkaneet hermostuttaa ihan tosi paljon. Eilen hyvän ystävän seurassa hiplasin koko ajan käsiäni ja änkytin, aloin taas hävetä itseäni ja selityksiäni ja ahdistuskierre on valmis.

Kämppäkin rypee vähintään yhtä paskassa kuin minä. Voi luoja tätä mukivuorta, likaisia astioita, pölyä, kaikkea mitä inhoan. Niitä on mun huoneessakin. Materialisti kärsii itseaiheutetusta materiasta. Laskut toimivat huoneen mattona, saksan kirja on levällään ja jostain olen hommannut ainakin kymmenen muovikassia nurkkaan. Käyttämättömiä vaatteita on joka puolella, vanhojakin ja ennen kaikkea liian pieniä. Tai sitten saavat muuten vain itseni epäsuotuisan näköiseksi. Pistin huuto.netiin nyt 8 kohdetta, muttei kukaan ole huutanut niitä. Tahtoisin vaan äkkiä kaikesta eroon. Tuskin kukaan huoliikaan, sen verran kamalia ovat. Moraalini vaan ei kestä heittää hyväkuntoisia roskiin, ja pihinä paskiasiena ajattelen toki vain rahaa.

En voi harrastaa tällä hetkellä edes liikuntaa. Pitäisi tehdä fysioterapeutin antamia liikkeitä, mutta jo niiden ajatteleminenkin saa mut kipeäksi. No aijon joka tapauksessa saada fyysisen puoleni pikemmiten kuntoon (ja tämäpä ei kuntoudukaan noin vain) ja olla sitkeä edes tämän asian kanssa. Ehkä se auttaa henkiseen olooni, jos kuntoutuisin tästä eikä tarvitsisi kärsiä fyysisistä kivuista tämän kaiken (dramaattista) päälle.

Painful tears hurt the most

2010-10-28T20:31:00.000+02:00

Kyyneleeni kirvelevät nykyään. Silmiä polttaa niin tuskastuttavasti samalla kuin ahdistus yrittää valua sisältäni pois. En enää kykene itkemään täysin oisin suoraan tullut lobotomiasta: kyyneleet valuu, mutta jatkan arkirutiinejani. Tip tip tip,plops tippoja tippuu silmstäni mutta minä en vaivaudu pyyhkimään niitä, ja räkä kohta tukkii poskionteloni. Niistäminen aiheuttaisi liikaa huomiota, tosin senkin aina voisi kuitata flunssalla. Vihaan silti näitä "ei tässä mitään, se on toi sipuli vaan tuolt keittiöst ku mä oon niiiiin herkkä!!!111"- koottuja selityksiä. En vaan voi koskaan purskahtaa itkuun yllättäen kenenkään nähden. Terapiassa en ole koskaan itkenyt, vaan sain kerran terapeutin itkemään.

Pari päivää sitten tuli kuitenkin sellainen tunteen purkaus, ettei tosikaan. Kahdeltatoista nojasin keittiön lämpimään patteriin, ja nyyhkytin. Oksensin myös parin keksin jälkeen, tuli niin huono olo. Parin keksin? Heh, en tajua mikä pointti tossakin oli kun olin syönyt kasan pitsaa jne päivällä, joten en tainnut sitä ainakaan lihomispelossa tehdä.. Itkin miten mä haluan normaalin elämän, kun sitä mä kaikkein eniten tahdon.

Tajusin että oon anoreksian jälkeen pelännyt nälkää. Santsaan välillä väkisinkin ruokalista ykkösen (aka Start-lista) verran ruokaa alas päivän aikana, pelkään niin saatanasti että saan muuten jotkut "himot" jos syön liian vähän. Tästähän voidaan vetää looginen ~~johtopäätös~~ kalla fakta, että syön liikaa. Syön siis vähintään Startin verran kaloreita varmasti joka päivä. Aina, aina ja aina. No tähän kun tungetaan päälle ahminnat, tai muut mussutukseni niin kummasti kilot rupeaa kertymään. Mun on pakko herätä! Jos tästä jotain positiivista voisi löytää, niin aineenvaihduntani pitäisi toimia. En paastoa ahminnan jälkeen, koska se on varma tie saada koko keho sekaisin. Juttelin terveen kaverini kanssa tästä, ja se ihmetteli että mitä helvettiä mä teen. Mun pitäisi kuulemma oppia luottamaan, että mun keho kertoo paljoko se tarvitsee ravintoa. Eikö olisi luonnollista, jos syö monena päivänä paljon ja tuhdisti (liikaa) niin sitten tulee kevyempiä päivä ja keho tasapainottaa? Miksi en pysty syömään vähemmän vaan pelkään nälkää?

Pohdin taatusti ihan liikaa näitäkin asioita, plää. Jos jollakin on vinkkeä miten suhtautua ruokaan polttoaineena/täytteenä ilman sen kummempia morkkiksia/nautintoja/lohduketta tai minkä tunteen nyt tähän otetaankaan esiin niin vinkkejä otetaan vastaan...

---

Ylläoleva teksti on luonnos kuluneelta viikolta. Ja oi kyllä, olen ehtinyt syödä jo pannullisen lettuja, satoja grammoja karkkia ja äskenkin juustoa suoraan purkista. Niin ja keksipakettikin taisi mennä, hupsista vain. Typeränä menin sitten katsomaan vähän realitya miten olen fattis ja pojoing, olen taas lihonut. No sehän on sanomattakin selvää, kun vaan syön. Kamalaa, että kulunut viikko on paria päivää lukuunottamatta mennyt pelkällä sokerilla +rasvalla, ja pelkästään niin, syödessä. Ei se paino nyt niiiin korkealla ollut, vaan pari kiloa. Varmaan nesteitä. Aina lupaan itselleni etten mene vaa'alle, ettei se kerro totuutta. Mutta niin kauan kun en saa itseäni kontrolliin tai syön oikeasti näin ~~huonosti~~ öö hyvin, on vähän pakko saada faktaa siitä etten voi syödä niin paljon kun ahmintamörkö haluaa, koska lihon kuten varmasti kaikki muutkin näillä kaloreilla..

Vaakamasokismin jälkeen sain paniikkikohtauksen sisäisesti. En tiennyt että sellaisetkin on mahdollisia. En alkanut itkemään hysteerisesti, en tärisemään. Katsoin vaan tyhjyyttä, kuuntelin mahani murinaa kun se sulattaa jättiruokamääriä sekä yksinäinen kyynel vierähti poskille.

Ja se kyynel tuntui erityisen kirvelevälle ja pahalle. Peilistä katsoo sellainen tyttö, jonka ruumis ei taatusti vaan saa olla minun.. Mutta se on. Eilen katsoin leffan nimeltä ottolapsi. Siinä päähenkilö hakkasin Nunnan vasaralla, hakkasi miestä puukolla vatsaan.. Kehoni ansaitsisi kunnon rökiktyksen. Suihkussa sheivasin kainaloitani, ja olisin teroitellut muitakin paikkoja jos en olisi ollut vanhemmilla. Miten sitä arvet piilottaisi, kun kuitenkin menisin äidin kanssa saunaan huomenna. Saisin peitellä. Eivät ne musta uskoisi, että sellaisiin tekoihin pystyisin. Vaan onpa mussakin tuskan jälkiä, jaloissa ja joka paikassa...

Ei helvetti kun on räjähtävä viiltohimo. Suolaa päälle niin että kirvelisi... En vaan haluaisi päätyä mihinkään typerään tekoihin. Olen jo otellut holtittomasti nesteenpoistajia ja muuta paskaa, pelkkää humpuukia, mikään Cla-valmiste tällasta läskibingeä laihduta. Haha rasva-aineenvaihdunnan nopeuttaminen. Joo moro mulla on sitä laardia jo omasta takaaki. Mitä vittua mä teen itseni kanssa? Olen ollut niin masentunut viime aikoina, ettei mulla edes ole ruokahalua. Voisin paastota ilman nälkää ties kuinka kauan. Mutta silti syön syön syön. Eat pray love? Totally not...

Tulevaisuuden filosofi

2010-10-23T13:30:00.001+02:00

Mulla on luonnoksia. Hienoja luonnoksia. En vaan saa aikaiseksi koskaan julkaistua niitä. Jälkeen päin kun olen lueskellut niitä, noinko ajattelin? Teen lupauksia paremmasta huomisesta (kuuluisat sanani: huomenna aloitan), miten olen motivaatiota täynnä... Siis nyt alkaa itsetunnon kohotus, sosiaalistuminen, wuhuu! Hetkellisiä toivonpilkahduksia joita varjostaa ajatus, että se tosiaan on vain hetkellistä. Jospa tällä kerralla ihan oikeasti… Kaikki se valuu kuitenkin aina pois vähintään päivässä tai parissa. Miten taas söin liikaa, miten taas panikoin julkisella paikalla.. Olen kyllä aina motivoitunut lopettamaan ahminnan. Unissanikin. Siinä on jotain jonka vuoksi taistella :). Kehoni hyväksyminen onkin sitten eri asia. Puhumattakaan nyt siitä, että hyväksyisin elämäni näin tajuttoman tylsänä ja kurjana.

En jaksa ajatella syömisiäni. Pitäisi. Mahani on kasvanut pomppivaksi löllykäksi tohon eteeni. Olen aina vihannut ihmisiä jotka tökkivät kadulla edellä kulkijoitaan sateenvarjolla. Mä voisin tehdä sen mun mahallani. Olen kuin raskaana, poikkeuksena että kaikki on kuin pullataikinaa. Se ei toimi. Vi-Siblin S, Fructolax, pellavansiemenet, kaikki. Turhaa. Kerryttävät vaan ilmaa. Tunnen miten vatsani on täynnä ulostetta joka ei vaan tule ulos. Kamala olo, en kestä. Makaan kippurassa lattialla, itken tuskaani. Poistiivista: Ainakin voisin hyvällä syyllä istua sporassa invalidien/vanhusten/pieniin päin olevien paikalla ilman muiden paheksuvia katseita.

Tämä ei ole kuviteltua. Turha jauhaa minulle, että olisi. Rasvaprosenttini oli ainakin vielä keväällä korkeampi kuin mitä ylipainoisilla yleensä on, ja tämänhän olen käynyt mittauttamassa enkä höpöttele omasta päästäni. En uskalla kuvitellakaan mitä se on nyt näiden kaikkien bingesäätöjen kanssa. Minä en ole ylipainoinen. En ole normaalipainoinenkaan, ainakaan toivottavasti. Mikä jää jäljelle, päätelkää itse. Yyh kehoni on pelkkää hötöä, miten se voi olla tällainen.! Itsensä hyväksyminen on niin helvetin vaikeaa.

Joku saattaa ehkä ihmetellä viimeistä vähän epätavallisempaa postaustani. Tunteet purkautui tulvana ulos, ei, en itkenyt.. Jokin estää itkemästä seurassa. Kävin aiemmin päivällä katsomassa yhtä Tärkeää. Hänellä ei mene hyvin. ei minullakaan. Kelläpä menisi, onhan nyt syksy. Rakastan syksyä muuten, mutta vihaan kun aamulla jäädyn ja en saa lämpimiä käsiä. Vettäkin saattaa alkaa satamaan kuin Esterin perseestä, ihan yht'äkkiä. Niin, ja silloin muistaa missä se sateenvarjo olikaan: eteisen naulakossa...
Joka tapauksessa, tämän Tärkeän kanssa puhuttiin syvällisiä. Niin syvällisiä, etten muista koskaan päässeeni terapiassa samaan pisteeseen. Oli niin helvetin vapauttavaa, minä vuodatin hänelle ja hän vuodatti minulle. Kaikki se paska rupesi tulemaan sielustani ulos, ja avarsin kerrankin jollekin ihmiselle todellista minääni. Sitä joka olin, sitä joka en koskaan enää tule olemaan. Niin, juuri sitä joka tällä hetkellä on tuntematon tai hukassa. Hänellä ei ole syömishäiriötä vaan muita mt-ongelmia. Ehkäpä minun pitäisi hankkia enemmän ystäviä juuri muista masentuineista? Mitenkään teitä, kohtalontoverini, sh:sta kärsiviä en tahdo vähätellä. Tuki on arvokasta, mutta huomaan usein keskustelujen jäävän pinnallisiksi läskiangstailuiksi. Todella usein ongelmat purkautuvat syömisten vertailuna, vaikkei määriä tarkasti kertoisikaan. Minä en halua kuulla, montako kaloria joku muu syö. En halua kuulla, monta tuntia eilen kävi lenkillä. Varsinkaan, kun en itse pysty liikkumaan selän takia, ja alan tulla hulluksi. Ehkä liikkumattomuus on syynä yllättäviin vatsaongelmiini?

Ennen kyyläsin fanaattisesti irkkalleria anojen elämää. Jotenkin huvituin jo silloin siitä, miten kaikki kommentoi toisilleen ”oot ihanan laiha mä oon tällane läski ihra pulla ku olin pakkosyötös ossal :<<” ja toinen kommentoi takasi ”höps mä mikää laiha ole, itse olet kaunis <3”. En tajua, vertaan itsekin kyllä itseäni muihin. Mutta pyrin sentään olemaan kommentoimatta toisten ulkonäköä ”niiin niin laiha..oisinpa mäki”-asteisilla jutuilla. Kaikki on kuitenkin loppupelissä sairaita, eikä sairaus kokoa katso. Ainakin minulta vie ihan turhaa energiaa ylenpaattinen läskiangstauksessa myötäeläminen: angstaanpa nyt sitten minäkin selluliitistäni tuolle, kun sekin angstaa minulle omistaan. Huoh. Loputon kehä. Olen kuitenkin aina ollut erilainen "kuin ne muut": edes yksityisessä Syömishäiriökeskuksessa mua ei osattu auttaa, kun en sopinutkaan EdesSinnePäin-anoreksiaan tai mihinkään muuhunkaan. Minussa on ohjelmointivirhe.

Minulla on outoja käsityksiä ruokamääristä ja ruuan laadusta, enkä voi sille mitään. Olen aina ollut oikeasti hämilläni, miten huipulla urheilevat (esimerkiksi kaverini) ei syö yhtään sen enempää kuin mun "pitäisi" syödä, naisen peruskulutus anyone? Eikä se siltikään laihdu. Muistan lehdestä lukeneeni eräästäkin urheilijasta, että se ei syö herkkuja eikä normaalia enempää. Eikä se ole laiha. Vaikka se kuluttaa varmaan xxxx kaloria päivässä urheilemalla, oikeasti. Niinpä koen, etten todellakaan voi syödä normaalisti ilman hulluja liikuntamääriäni. Kysyin kerran terapeutilta, että jos hypoteettisesti oletetaan että jäisin 500kaloria miinukselle. Sitenhän laihduttamista suositellaan, eiks joo? No en siltikään laihdu. En vaan laihdu. Miksi? Onko sekin määrä mulle liikaa? En ymmärrä. Ja eikö nyt voitaisi olettaa, että luulisi tuhansia (tai ainakin satojasatojasatoja) kaloreita kuluttavat urheilijat todellakin laihtuisi jollain normaalilla ruokavaliolla. En ymmärrä mitään. Ps. En saanut lähetettä ravitsemusterapiaan.

Olen jonkunlaisessa kriisissä, trigger pointissa. Mitä se edes tarkoittaa, en minä tiedä. Kuulostaa hienolle. Suurin ongelmani on se, etten hyväksy kehoani enkä sitä etten muutu toiseksi ihmiseksi. Mutta kun en voi hyväksyä kehoani! Mahani on liian suuri! Aina terapiassa lyön tiskiin faktat: Olen liian iso. Voin muokata vartaloani. Miten niin väärä ajattelumalli? Enkö juuri tiedosta, olevani löysä ja kävelevä pullero? En tajua miksi ihmeessä mun pitäisi hyväksyä itseni tällaisena. Eli siis hyväksyn sen, etten hyväksy itseäni. Kuuluuko sellaista hyväksyä? Miksi hitossa tämän pitää olla näin vaikeaa?? Maailmassa on niiiiiiin paljon ihmisiä, jotka ei hyväksy kehoaan mutta elävät silti aika normaalisti eivätkä koko ajan mieti miltä mun läskit näyttää siinä ja siinä asennossa. Eivätkä varsinkaan saa kahvilassa sellaista kohtausta, että räjähtää vaatteista ulos. Haluaisin olla kuin yksi heistä. Ai niin, mutten muutu keneksikään toiseksi. Valitettavaa.

Tekstini kiertävät kehää, aina tätä samaa paskaa. On pelottavaa huomata, että mieleni on ihan samalla tasolla kuin esimerkiksi pari vuotta sitten. Erona vaan, että sen jälkeen on käytetty tonneja (!!) terapioihin (kognitiivinen psykoterapia, psykoanalyyttinen, ravitsemusterapia), psykiatreihin ja heidän kalliisiin lausuntoihin, lääkkeisiin..

Ihan oikeasti, tämä alkaa olla jo lievästi sanottuna vitun turhauttavaa.

Run if you can!

2010-10-21T18:16:00.001+02:00

Pahinta elämässä on kun et pääse itseäsi pakoon

Sisällä tulivuori joka räjähtää

Juoksen kovempaa, äkkiä, pakoon, keskellä Helsinkiä

Metroon, kotiin, itken

Peiton alle, piiloon, nappia naamaan

Mutta en siltikään päässyt pakoon

Ihmisiä kyllä, itseäni en

Niin se vaan on, että mun on elettävä tätä elämää

Lapsena toivoin että oisin koira

But I can't be who I want to be

Päästäkää minut pois kalliosta, viekää vaikka maalle kallioille kukkuloille.
Kurvista pääsis takas keskustaan, mut kuinka voisin uskaltaa
kun en tohdi ulos ovestanikaan, jee.

Neiti Saikku

2010-10-13T18:16:00.000+02:00

~~Minäpä en olekaan~~

Ei blogitekstiä noi voi alottaa, kuulostaa tyhmälle

~~Vitunläski ja itsekäspaskiainen, se mä olen~~

Ei noin kuulostan vaan valittajalle joka hakee sääliä

Huoh. Montakohan kertaa olen alkanut avautumaan ja lopulta pyyhkinyt koko lauseen pois. Pahimmat angstit yritän aina vuodattaa päiväkirjalle, mutten koskaan saa aikaiseksi kirjoittaa sitä kotona. Oon aina muutenkin koneella niin samantien voin päivitellä blogiani. Ainakin pysyn anonyyminä! Toissapäivänä metrossa huomasin kiinnostuneen katseen eräältä ~~ei niin~~ herrasmieheltä, joka tuli urputtamaan kun pidin jalkaa penkillä. Kerrassaan dramaattista, miten jonkun vaatteet voi likaantua.Samalla kirjoitin päiväkirjaa, ja huomasin miten sen silmät muljahti tekstiäni kohti. Hehe, no ehkä se on vähän rankkaa luettavaa. En siltikään halua että kukaan huomaa in riöl laif mun ongelmia.

Sääli on jotain pahinta ikinä. Ei, perun sanani. Pahinta on se kun koittaa avautua ongelmistaan toiselle ihmiselle, ja sen ilmeestä näkee miten se menee vaivautuneeksi eikä osaa vastata. Puheenaihe vaihtuu olankohautuksen kautta toiseen, tai sitten ei reagoida mitenkään. En minäkään ehkä osaa aina auttaa, mutta olen ainakin valmis avaamaan keskusteluja pintaa syvemmälle. Tai no, ainakin kuuntelemaan. Kuuntelijaa minä tarvitsisinkin. No joka tapauksessa, kadun sitä että olen joillekin ihmisille puhunut masennuksestani. Se kun ei ole mikään syy jättäytyä menoista, sehän on silkkaa saamattomuutta. Toki saa ahdistaa ja masentaa, mutta sitä suuremmalla syyllä pitäisi suorittaa elämää eteenpäin. Mitä sä kotiin jäät, lähe pilettää sillä se ratkee. Kun jaksaisi lähteä. Mä olen eristäytynyt viime viikkoina ihan kamalasti. En vaan yksinkertaisesti jaksa nähdä ketään, saati sitten lähteä bileisiin. Mitä järkeä on lähteä juomaan, kun seuraavana aamuna on kuitenkin oltava a) koulussa b) töissä c) terapiassa. Oikea vastaus on...parhaimpina päivinä noissa kaikissa. Score! En tee kotona ihan totta enää mitään muuta kun dataan. TV pauhaa vieressä, mutten katso sitä. Dataan. Päivittelen bloggeria. Silti aina haluan vaan takaisin kotiin, odotan niin että pääsen sulkeutumaan huoneeseeni. Parasta antia on jos kämppikset ovat muualla, en jaksa kuunnella niiden meluja aamuyöhön.

Voi luoja miten on vaikea päästä sängystä ylös. En yksinkertaisesti jaksa kun pitäisi koko ajan olla tekemässä jotain. Lueluelue, tentti tulee, laiskapaska lue! Yksi tentti tuli ja meni, tosin tulevaisuudessa taitaa häämöttää senkin uusinta. Oh my god, mutta mäpä en välitä. Mulle on yksi se ja sama miten kirjotan jonkun luentopäiväkirjan, liibadaapalässynlää, tulostus, nitojalla kiinni ja palautus hymy naamassa. Sillä välin kun kaverit istuu tunteja vääntämässä jotain esseetä, mä vaan höpöttelen jotain kunhan saan palautetuksi. Olen ennen välittänyt edes jonkinverran arvosanoista, nyt kaikki on ihan sama.

Odotan syyslomaa kuin kuuta nousevaa. Korvessa ei ole edes nettiä. No nukun sen viikon sitten ja makaan sängyssä. Varmaan ahmin kuin viimeistä päivää mutten todellakaan aio murehtia sitä etukäteen: sitä suuremmalla syyllä sorrun. Hei vaan äiti ja isä, toissapäivänä nähtiin mutta teidän 20-vuotiaalla ikivauvalla on jo nyt ikävä. Pyrin välttämään soittelua porukoille, ihan vaan siksi että mun on pakko oppia selviytymään yksin. En voi joka ikisestä asiasta olla soittamassa. Eihän niin muutkaan tee! Ai niin, muilla on ystäviä ja poikaystäviä (huomatkaa monikko). Nykyään puhun vanhempien kanssa aina metrossa puhelimessa, häpeän puhua kotona. Kämppikseni jaksaa aina kiusata minua siitä, miten menen aina kun mahdollista käymään vanhemmilla ja miten soitan heille.

No nyt mulla on hyvä syy mennä vanhemmille. Tän viikon työvuorot peruuntui kun jäin saikulle selän takia. Idiootti lääkäri, ei uskonut kun sanoin työni olevan fyysisesti niin raskasta etten pysty ensi viikko tekemään. Menin töihin viemään todistuksen lomasta, ja ne sano että mun täytyy hankkia ensiviikoksikin todistus. Vuorot jaettiin jo muille, ja mä saisin sen rahan myös niistä jos on todistus.. Ei mitään järkeä mennä rikkomaan itteeni sinne... Sain kuitenkin niin vahvat lääkkeet etten pysty pitämään huolta itsestäni. Heh taju pois.

Lähtisikin. Helvetti, mitä vittua tapahtui eilen? Ahmin, karppiruokaa tosin, tuhansia kaloreita. Mussunmussun rasvaa ja proteiinia. Paino oli kuitenkin laskenut tänä aamuna! Ihan sama, en välitä. Tälläkin hetkellä syön maapähkinävoita suoraan purkista. Toivoin niin että olisin saanut lähetteen ravitsemusterapiaan mutten saanut sitä. Olenko liian lihava? HEI HALOO mä ahmin vain? Eikö kukaan tosiaan halua auttaa?

Mitä pahaa olen tehnyt, että ansaitsen tän kaiken? Ihan tosi, mä yritän. Käyn terapiassa hoitamassa päätäni, syön lääkkeitä, olen paranemismyönteinen, käyn koulussa, käyn töissä. Silti mikään ei tunnu onnistuvan vaan kaikki menee vaan pahemmaksi...

Kirjoitinko alussa tosiaan, että säästän pahimmat angstit päiväkirjaan? Valetta sekin.

Everything is just fine. Outo toteamus. Ihan kun tulisin koskaan sanomaan kellekään noin, sillä ketään ei kiinnosta miten mulla menee.

Dagar är ganska galna

2010-10-06T18:37:00.000+02:00

Eksyin ihmismassan keskelle, kaikki tönivät. Painu sinäki vittuun siitä. Keski-ikäset tädit hamstraavat innoissaan longtsämppiä ja muita merkkilaukkuja, siis hei come on saa muutaman euron alea!11 Frendini hamstraavat ruokaa herkkupuolelta, köyhää opiskelijaa ja eläkeläismummoja muistetaan leipätarjouksin. Keltaiset haamut vaanivat minua jo ihan todellisuudessakin!! Minä ostan jättipussin irttareita halpaa kun on (köh, muuta motiiviahan mulla ei tietenkään ole *viattomuus*). Tunnen jo miten nuo teolliset sokerihiilariköntit liimautuvat alavatsaani ja alleiheni, mutta en jaksa välittää. Tekee mieli, syön spontaanisti. Syömiset ovat helpottuneet ja ahmintakin keventynyt nyt kun ei enää tarvitse kirjailla niitä ylös.

Hulluilta päiviltä jatkoin kahvioon kahville, jossa viihdyin karkkipussini ja tenttikirjojeni kanssa ennätykselliset 2h. Minä! Lukemassa tenttiin putkeen kaksi tuntia! Kerrankin pystyin edes jotenkin keskittymään. En varmaan osaa lukea kirjastossa, kun siellä on aina niin hiljaista. Jos joku yskii tai on flunssainen, niin se häiritsee. Pieni yleismelu taitaa olla pelastukseni.

Syön tässä karkkejani loppuun ja katson ruutu.fi:stä miljonääriäitejä. On tää elämä sitten hullua. Galna Dagar! Toisilla on kaikenmaailman siivoojaa ja ties mitä palveluskuntaa. Olisi varmaan helppo olla masentunut, kun kaikki velvollisuudet hoitaa assistentit ja palvelijat. Minun asioitani ei hoida kukaan. Olen aina vihannut nokka pystyssä kulkevia porvareita, mutta kieltämättä ohjelma on ihan kelpo katsottavaa. En todellakaan vaan voi ymmärtää sitä, miksi joku käyttää monta tonnia KENKIIN? Mikäs siinä jos on rahaa mutta silti!

Haaveilen asokselta yhtä ihanaa laukkua, sellaista ruskeaa jossa on tavallaan karvavuori. Muistaakseni 36 puntaa + postikulut. No siis et varmaan osta, menee sitä rahaa sulla parempaaki käyttöön!! Kiitti äiti, mutta tottahan se on. Laukku jää asokselle ainakin toistaiseksi ja rahat tililleni. Laskut tulvivat postiluukusta sisään kuin Niagaran putoukset, ulosottokirjeet ja muut karhut ovat onneksi kämppikselleni. Välillä saan rahaa palamaan, vaikka olenkin eläväni niukasti. On niin helppo nappaa kahvi mukaan, ostaa salaatti kahviosta... Koen silti asian niin, että elämästä pitää nauttia. Äärimmäinen kärvistely ja joka sentin laskeminen on karu totuus monelle, mutta mukavaa se ei ole. Opiskelijat (tai miksei muutkin): Miten paljon teillä jää rahaa kuussa käteen? Itse käyn töissä ja opiskelen. Periaatteessa verojen jälkeen jää käteen ainakin 800e, mikä on paljon enemmän kuin pelkkä opintotuki. Silti jos mulla on tilillä satoja euroja, siirrän sen samantien säästöön etten vain käyttäisi niitä... Ostomaniani taitaa olla laantumassa, on ollut jo pidemmän aikaa. Mun on pakko niukkailla.. En vaan voi olla ajattelematta joulukuuta (kaksi työvuoroa), tammikuuta (kaksi työvuoroa), ensi kesää (jäänkö taas ilman töitä eli täysin ilman tuloja)??

Se näistä finanssiasioista, plääh tylsä aihe kirjottaa vaikka onkin aika mielenkiintoinen. Ensi viikolla on lääkäri, toivon saavani lähetteen ravitsemusterapiaan. Jaiks! Viime kerralta ei jäänyt kovinkaan positiivista vaikutelmaa. Tai siis niiltä kaikilta kerroilta, joillon kävin samalla henkilöllä. Vinkkinä oli ottaa ihan rennosti syömisen kanssa. Olin helpottunut. Niin kauan kunnes älysin kysyä mikä sitten on normaali määrä ottaa vaikka karkkia. Sanotaan nyt semmonen 30grammaa. Täti vetäisi vesilasinsa väärään kurkkuun kun tietäisi mun ostaneen kahdella eurolla karkkia tänään (kilohinta 4,50e). For God sake, kuka helvetti ostaa karkkia 30grammaa? Ok, suklaapatukka on asia erikseen mutta voi tsiisus..

Hullu maailma.

Please, don't wake me up

2010-10-02T08:34:00.001+02:00

Kohta kuuluu pirrpirrpirr... Ihan turhaan mä laitan herätyskellon soimaan, kun en kuitenkaan nuku herätykseen asti. Uni..missä sie olet? Okei, olen sitä ihmistyyppiä joka tarvitsee vähintään sen 8 tuntia pysyäkseen tolpillaan, mielellään 10 jotta pysyn edes jotenkin järjissäni. Mutta ei kun ei. Olen jo monta iltaa kaatunut väsyneenä sänkyyn, sen jälkeen hautautunut peittojen alle... Ahdistunut maailman menosta, kuunnellut kämppiksien melua jopa kuuteen asti aamulla. En voi vaatia ketään olemaan täysin hiljaa joskus kymmeneltä illalla, pitäähän ihmisten saada katsoa telkkari ja muuta. Mutta kun jokainen pieni ääni tuntuu nyt häiritsevän. En nuku niin en nuku. Silmänaluset kilpailevat mahani turvotuksen kanssa, eikä loppua näy.

No mutta. Voisin tietysti ajatella positiivsesti: koska en pysty nukkumaan, voisin lukea tenttiin aamuisin. Ajatelkaa nyt hei: mikäs sen parempaa olisikaan, kun kupponen kahvia ja lehti? Downshifting, anyone? Nyt ei olla elokuvissa, joten realityelämäni ei mene ihan noin. Sen sijaan minä herään, jään sänkyyn makaamaan ja murehtimaan miksi heräsin taas 7:30, vaikka olisin saanut nukkua vielä ties miten kauan. En saa aamuisin aikaisin yhtään, siis yhtään, mitään. Jaksan toki mennä jääkaapille, sen jälkeen avaan taas koneen ja tässä sitä ollaan, hohhoi.

Time is passing by ja minä huomaan sen. Taidan elää syyslomaa varten, ajatuskin lomasta lämmittää. Oooo, vain minä ja sinkkuelämäboksi (kolmantena pyöränä suhteessamme on jäätelökulhoT) <3. Syyslomaan on vaan vielä valitettavat kolme viikkoa. Toisin sanoen miljoona tuntia töitä, kaksi tenttiä, pari esseetä, monta tanssituntia, yliopistoliikunnan jumppia ja terapiatunteja. Kasoittain ahdistuksia, ruokaa, ja pahaa mieltä. En jaksa olla sosiaalinen ja tutustua uusiin ihmisiin. Käyn kyllä opiskelijabileissä jos niitä on, mutta lähden viimeistään kymmeneltä kotiin. Liian paha olla. Kun olen yksin tahdon seuraan, kun olen seurassa tahdon olla yksin! Tämä pikku elämää suurempi paradoksi ajaa minut hulluuden partaalle: missään ei ole hyvä, ei koskaan. Koulusta tahdon kotiin, ja kotoonta tahdon, noh, en ainakaan kouluun mutta vaikkapa vanhemmille tai kaupungille. Sieltä tahdon taas kotiin.

Ainut paikka jossa voin elää on tanssitunnit. Nekin menevät penkin alle juuri nyt. Sekä balettitossut että tenttikirjat vaanivat hyllystä minua, mutten jaksa tarttua täysillä kumpaankaan. Pitäisi venytellä, pitäisi sitä, pitäisi tätä.

Jos elämäni pitäisi tiivistää yhteen sanaan, olisi se sana varmaan pitäisi.

EDIT: Mitkä kahvipavut tuolla taustalla oikeen välähtää. En osaa edes käyttää tätä helvetin bloggeria, en ymmärrä tunnisteiden käyttämisestä mitään enkä taustakuvan vaihtamisesta. Murr.

Uusi alku vol. 1000 (or NOT)

2010-09-29T08:13:00.000+02:00

Tähtikuviot on piirretty siniselle taustalle, näen tähtiä ja tähtiä! Ei, en ole sekoamassa, katson vaan pussilakanaani jonka alle olen hukuttautunut. Täällä olen turvassa. Oho, olen taas laiminlyönyt blogiani. En ole kyllä jaksanutkaan kirjoittaa, sillä oma sänky on kaikkein turvallisin juuri nyt.

En niin millään jaksaisi jättää turvapaikkaani, mutta koulun poissaolorajat huutavat jo parin viikon jälkeen hoosiannaa ja töissä on käytävä. Inhottaa käydä töissä, siellä ei kukaan ymmärrä. Ei saisi olla yhtään allapäin koskaan, ilman että kuuluu vittuilua. Kyllä kyllä, kyllä minä jaksan. Luen tauon aikana tenttiin täyttä häkää, vain siksi että kotona en saa mitään aikasin. Kun suljen kotioven aamulla, pistän kulissit pystyyn ja hymyilen. Hymyn välistä tulee jatkuvasti kyyneleitä, niin metrossa kuin koulussakin. Kun mul on nää kuivat silmät! Illalla kotioven suljettuani ryntään takki päällä äkkiä huoneeseeni, sänkyyn, mun turvaan. Olen jo niin väsynyt etten jaksaisi raahautua edes suihkuun (hyi mikä näky, sekin vielä..) vaan haluaisin vain itkeä ja kadota pois.

Terapia tuottaa paljon iloa, mutten jaksa siellä keskittyä. Täti sättii mua mun syömisistä ja painostaa ravitsemusterapeutille. Se sanoi ne pahimmat sanat mitä voi sanoa: Valitettavasti olen kanssasi neuvoton. En osaa auttaa tässä asiassa. Kyllä mä ymmärrän, ettei "maallikko" pysty sanomaan oikein mitään kun en syö perinteisiä hiilihydraatin lähteitä juuri ollenkaan. Mutta silti. Vihaan ravitsemusterapiaa vain siksi, että ne terapeutit on niin kiinteesti naimisissa pastojen ja leipien kanssa, ettei ne ota avioeroa sitten millään. Saan taas kuulla olevani hankala ja miten "pilaan terveyteni jos juon rasvaista piimää". Ehheh, vetäkää 0% activiat kurkkuunne rauhassa, mä en niitä elimistööni tunge. Jos haluan lisäaineita, väriaineita, kaikkea pahaa ja kiellettyä niin syön sitten kunnon herkkua: jäätelöä tai karkkia. Aspartaamijugut on kamalia!

Kaikki tuntuu pelottavan tarkoituksettomalta. Mikä järki on suorittaa 30op syksyllä, kun voisin hyvin selvitä vähemmälläkin. Mikä kiire on valmistua, koska työelämää on edessä jotain tuhat vuotta ennen kun eläkkeelle pääsee? Tosin mielini ehtii kilahtaa ennen sitä, se on varmaa.. Ei mulla ole poikaystävääkään, ei ole ketään ikäistäni joka välittäisi. Vanhemmat musta välittää, onneksi edes ne ja olen siitä tosi tosi kiitollinen! Välillä äitini puhdas (?) hyväntahtoisuus menee jo yliäyräiden: en tarvitse niin paljon aina rahaa, eikä vaatteitani todellakaan tarvitse silittää jos siellä pesen paitani. Koen huonoa omatuntoa kuinka kiittämätön olenkaan: jaksan vikistä koulusta (ja mullahan on sitä niin vitun monta tuntia viikossa että huhhuh), töistä (jossa voin välillä lukea kenenkään huomaamatta puoli tuntia tenttiin ja työajat on joustavat) ja vieläpä kaikkein rakkaimmasta eli tanssista.

No sun nyt ei auta muu ku elää elämääs said by terapeutti. Niinhän se on, mutta entä jos en haluakaan tätä? Entä jos olen väärällä tiellä? Eilen kolahti postiluukusta, että olen saanut potkut ammattikorkeasta :-D. En jaksa hoitaa asiaa, ei mua kiinnosta. En sinne menis takas vaikka maksettais, se oli niin kaukana siitä sairauden takana olevasta minästä. Välillä leikittelen ajatuksella, että jättäisin Suomen ja kaiken paskan taakseni, alottaisin uuden alun jossain muualla.

Uusi alku vol. 1 oli kun muutin porukoilta soluun, toinen alku kun jäin saikulle, kolmas kun sain uuden opiskelupaikan ja neljäs kun muutin jälleen kavereiden kanssa yhteen. Miten monta kertaa voi alottaa alusta??

Luin tekstini kerran läpi, ja tämä on sellainen sekava sillisalaatti että hävettää julkaista. Mutta näin mieleni toimii, asiat menevät päälekkäin ja poukoilevat ihan mihin sattuu.

7 kuolemansyntiä

2010-09-24T17:34:00.000+02:00

Hmm. Sotkenpas minäkin oman lusikkani salaisuuksien soppaan. Sinä lukijani, tee sinäkin tämä tunnustus!

1. Olen tosi kova valehtelemaan. En sillä tavalla, että se loukkaisi jotain ulkopuolisia/en valehtele suuria asioita. Mutta joka ikinen päivä arjen pikkuasioita. Eli maanantaina olen ensimmäisen luentosarjan aikana "pommiin nukkunut" ja toisen aikana hammaslääkärissä. Totuus: Olen vanhemmilla ja kotiudun tiistaina, en helvetissä kehtaa kertoa opiskelukavereille että tilanne on nyt niin hankala, etten selviä yksin. Huijaan ihmisiä myös raha-asioissa: olen aina persaukinen, minulla ei koskaan ole rahaa mennä baariin. Todellisuudessa isäni on saattanut kiskasta 60e käteeni, palkka piristää tiliäni ja opintotukikin kohta tulossa. Joudun vaan tosi usein selittämään, jos en pysty juomaan alkoholia (ei fiilistä, ahdistaa, lääkitys tms).

2. Edelliseen viitaten, käyn shoppailemassa vain ja ainoastaan äitini kanssa ellen sitten itsekseni. Kavereiden kanssa en osaa ostaa vaatteita. Inhoan mennä sovituskoppiin, ja tulla sieltä esiin jonkun arvioitavaksi. Äitini suostuu myös kustatamaan aika ison osan räteistäni, mikä helpottaa rahatilannetta ja paljon. Välillä olen hyvin ostosriippuvainen, mutta tällä hetkellä materia ahdistaa. Jos käytän omaa rahaa (laskut,ruuat jne) olen maailman pihein ihminen. Pakko ostaa sellaista ruokaa, jossa on mahdollisimman hyvä hinta-ravintoarvo suhde. Ai niin, äitini tekee myös mulle ruokia välillä pakkaseen. Toisaalta se on kiva, kun olen niin kiireinen että käyn kotona enää nukkumassa. Eineksiä en syö vaikka mikä olisi. Ruuathan siis on tottakai minun itse tekemiäni vanhemmilla, ainakin melkein ;)

3. En ole vieläkään täysin selvillä siitä, saako yliopistolla potkut jos lunttaa. Ammattikorkeassa ainakin lunttasin ja paljon, surutta. Myös yläasteen ja lukion lunttasin varsinkin englannin sanakokeissa: en tyhmänä päässyt mitään läpi ilman, vaikka olisinkin lukenut. Nyyh, miten käy mun virkamiesenkun opintojakson??

4. En pidä itseäni missään arvossa. Tiedän kyllä, ettei elämäni tarvitsisi olla näin onnetonta ja kiireistä. En vaan osaa sanoa mihinkään ei. Otan aina työvuoron jos tarjotaan, pelkään joutuvani huonoon valoon jos sanon ei. En salli tanssitunnin väliinjättämistä, ellen ole jossain muualla paikkakunnalla tai sitten todella kipeä. Puheestani kuulemma kuuluu arvottomuuteni: heitän itsestäni jatkuvasti ironista vitsiä. "Kun mä oon tällanen vitun tankkeri et meen alakerran naapurin niskaa jos astun parvekkeelle", "haha ehä mä ruhoni kaa ees mahtuis tost välist", "joo no sä ootki fiksu mut mä oon tällanen tyhjäpää idiootti", "häpesin taas itteeni nii vitusti ku tiiäthän et oon tällanen tyhmä idiootti". Tällaisia viljelen puheessani koko aika. Samoin kuin: en osaa, en pysty, en kykene, tarvitsen apua ku oon tyhmä, älä välitä musta oon vaa tiellä ANTEEKS -tyyppiset jutut toistuvat kuulemma ärsyttävän usein. Mielestäni ne ovat kaikki faktoja.

5. Pyrin joka asiassa mahdollisimman helpolla: jos tunnollinen kaverini on valmis laittamaan luennolla nimeni listaan, niin en mene luennolle jos saan jäädä kotiin sänkyyn (ihan kun muutenkaan pääsisi ylös mutta vältynpä ainakin pahimmalta itseinholta). Jos kaksi tenttiä osuu lähekkäin, toinen jää luultavasti suoraan rästiin enkä edes jaksa yrittää lukea molempiin. Valitettavasti koitan myös terapiassa mennä sieltä mistä aita on matalin: muhun on vaikea saada syvällistä kontaktia, tyydyn lähinnä valittelemaan kämppiksistäni tai jostain muusta oikeesti tosi pinnallisesta tai turhista asioista . Mulla vaan ei ole motivaatiota yhtään mihinkään... Työvuorotkin pyrin ottamaan sunnuntaiksi tai yöksi, että saisin ison palkan helpommalla. Voi ei oon ihan kauhea.....

6. Olen tehnyt kaikkea villiä, vaikkei nykyinen elämäni siltä kuulostakaan. Olen töhrinnyt tussilla leikkipuiston laitteiden seiniä, ja käyden siten erästä viestikeskustelua siinä seinällä yhden pikku bitchin kanssa. Pöllittiin kavereiden kanssa karkkipusseista karkkia suoraan valvontakameroiden edessä, ja omistajakin tuli paikalle. Jotenki ihmeen kummasti selvittiin "tässä vähän maisteltiin, hyvää viikonloppua Teille!"-lauseilla tai jotain, kun tunnettiin omistaja. Myös "lainattiin" eli otettiin ilmaiseksi käyttöön suksivuokraamosta minisukset ja palautettiin ne. Mitäs vielä.. Oon ollu mukana räjäyttämässä roskista, juossut kyttiä pakoon kuten jokainen true-pissa sillon 2000-luvun alussa ja muuta mukavaa.

7. Lapsuuden kodissani en kai kokenut tarpeeksi hellyyttä, koska olen todella hellyyden kipeä. Rakastan sitä, kun isäni hieroo kipeytyneitä hartioitani tai joku sanoo minun olevan ihmisenä jotain positiivista (tätä ei tapahdu usein, koska mussa ei ole mitään hyvää). Rakastan sitä jos minua kehutaan, vaikken oikeastaan osaa ottaa kehuja vastaan mutta hetkittäin ne piristävät päiviäni. Sen sijaan olen sitoutumiskammoinen: en todellakaan voisi kuvitella seurustelevani nyt, yhhh, että pitäisi ottaa toiseen ihmiseen yhteyttä ja viettää koko ajan aikaa sen kanssa. Haluan nähdä ihmisiä silloin kun haluan, enkä ole todellakaan valmis ottamaan toisen tunteita vastuulleni/ edes sillä tavalla huomioon: en ole valmis seurustelemaan. Ei sillä, että sitä vaaraa olisi. Enhän mä tunne kun pari poikaa, kaverina nekin.

En nyt tiedä olivatko nämä edes salaisuuksia, mutta noh jotain sen tapaisia tunnustuksia kai.

Apologize

2010-09-19T13:42:00.000+02:00

Musta ei koskaan tule sitä, mitä oon aina halunnut olla

Sitä pientä, siroa ja kaunista vaaleaa kiharapäätä

Geenit meni vituiksi ja tukkakin on liian ruskea, hiuksetkin suorat hamput

Tietokoneeni näppis on suklaassa, kuten kaikki muutkin paikat

En enää uskalla ostaa paljon ruokaa kotiin, etten ahmisi niitä

Viikon ainoana vapaapäivänä sen sijaan syön mussutan minkä ehdin, kun ei muka ole muuta tekemistä

Vaikka olisihan tuolla pölyä pienen kerrostalon verran ja luettavaa yhteiskunnasta 1000 sivua

Minä vaan en jaksa välittää enää

En jaksa ottaa yhteyttä keneenkään, en pääse kahville

Taistelua saada perse ylös edes läsnäolopakollisille tunneille, tosin niiltäkin lintsaan

Vilpittömät pahoittelut kaikille jotka kärsivät mun olemassa olosta!

Suoritus

2010-09-16T08:10:00.000+02:00

Oh my god, olen jo myöhässä luennolta. No niinhän olen joka päivä, vaikken blogiani päivittäisikään. En minä ole ehtinyt kirjoittaa edes päiväkirjaani ajatuksiani ylös. Paitsi ruokapäiväkirjaa tietysti. Alamme päästä hieman selville ahminnan aiheuttajasta. Koulu alkoi rytinällä, työt, tanssi... Olen niin kiireinen: eilen havahduin vessakäynninkin olevan välillä luksusta, siis että minulla olisi aikaa käydä aamulla vessassa rauhassa! Tiedän etten voi elää näin, kaikki käskee hidastamaan tahtia mutta itsepäisenä vain olen ja suoritan. Ongelmaksi tulee se, että joulu- ja tammikuussa ei ole töitä. Hain muuten asuntojonoon, että saisin ihan oman kodin! Kuulemma aikaisintaan kevät-kesästä olis mahdollisuus saada asunto, mutta sitä varten täytyy säästää rahaa. En voi asua ikuisesti kimppakämpässä, ja tämä nyt tuntuu olevan tässä. Pitää odottaa. Aika kuluu. Suoritan elämääni. Kunnes murrun täysin.

Olen kyllä pitänyt osittain tietoisestikin taukoa blogista. Saan näiden asioiden vatvomisesta jo ihan tarpeeksi terapiassa. Eilinen psykiatri viittasi lähinnä olankohautuksella pahaan olooni, eikä lääkevaihdosta tullut. Olisi se tarjonnut Mirtazapinia, mutta katsottuani kaverini lihomista kymmeniä kiloja päätin etten moiseen kyllä koske. Hän soittaa minulle 6viikon päästä, ja alotetaan Cymbalta. Onko kellään kokemusta sen käytöstä muiden SSRI-lääkkeiden kanssa, tai ihan itsekseen? Kaikki ilopillerien vaikutukset ovat yksilöllisiä, tietenkin, mutta muiden kokemukset aina antaa suuntaa ;).

Ajatuskin lihomisesta tekee mut hulluksi. Olen viime päivät hukuttautunut vaatekaappieni isompiin kolttuihin, en vaan kehtaa pitää esimerkiksi t-paitaa ja näyttää käsiäni. Häpeän. Syvästi. Olen varma, että olen lihonut viisi kiloa. En huomaa vaatteissa. Mutta noin niinkun ulkonäön puolesta. Vaa'an mukaan en, mutta taidan ~~seota~~ olla seonnut lopullisesti.

Äh, hitto. Teksti takkuaa, olisi kiva jäädä muokkailemaan tätä paremmaksi ja oksentaa lisää pohdintoja ulos. Mutta kohta en saa enää nimeäni läsnäololistaan, jos olen tarpeeksi paljon myöhässä... Jaksamisia kaikille, koitan kirjoittaa viikonloppuna enemmän :)

Liimaa luentosalin penkkiin

2010-09-08T08:04:00.000+02:00

Se alkaa tänään. Koulu! Muut ovat tietenkin kirjoittaneet jo kuukausi sitten blogeihinsa kouluahdistuksista, itse olen lähinnä sivuttanut ajatuksen jonnekin takaraivon kaukaisimpaan kolkkaan. En ole vaivautunut edes hommaamaan kurssikirjaa, mmmhhh teen sen myöhemmin joo. Kaverini oli tietysti true studenttina ostanut koko kirjan, uudet vihot ja kynät ja ties mitä. En ole itse saanut aikaiseksi mitään muuta kuin luettua maksimissaan sivun kerrallaan erästä tenttikirjaa. Hyvin menee.

No et oo mitää muuta ku lomaillu! jo sietääki alkaa opiskelee!

Öö kiitti vaan iskä. No tottahan se on. Vellon päivät kotona, illat töissä tai tanssitunnilla. Raahaan ruhoni terapiaan, joka ei ole lähtenyt käyntiin ehkä toivotulla tavalla. Eräänä päivänä söin vain kolme kertaa ja varmasti alle kulutukseni, eikä terapeuttini sanonut siitä mitään. Sain kamalia nootteja siitä kun saatan juoda lasillisen funlightia päivässä, miten nyt saan turhaa sitä tätä ja tuota. Kerroin etten halua koskea sokeroituihin mehuihin koska ne ovat aina ällöttäneet, no kuulemma pitäisi juoda vain vettä eikä mehuja ollenkaan. Ruokapäiväkirja lähinnä vituttaa: ärsyynnyn santsilautasistani, haluaisin vain unohtaa. Saan kuulemma oppia kohtaamaan häpeää! Hetkonen nyt? Elämäni EI OLE mitään muuta kuin häpeää! Häpeän ihan totta kaikkea: lyllyvää kehoani, rumia hiuksiani, kenkiäni, vaatteitani, juomapulloani, korviani, naamaani, jopa mustapäätä nenässä. Onnistun keksimään mistä tahansa asiasta noloa ja hävettävää, joten häpeä tunteena ei todellakaan ole minulle uusi. Eikä sen käsitteleminenkään: vai mitenkä minä pääsen kotoonta pois jos kerran en osaa käsitellä häpeää?

Terapeuttini jaksaa aina vängätä siitä, että olen jotenkin keksinyt lihomisen päästäni. Emme siis puhu painostani, ja sanoin etten tarkkaile sitä (mikä ei ole aivan totta mutta ei paljasteta sitä ;)). Mistäköhän sitten tulevat massankeräyksestäni johtuvat kommentit? Hän ei näe minua päivittäin tms, eikä hän ammattilaisena varmaan sanoisikaan et "hihihi oot lihonu kato nyt! etkö ite huomaa?"-juttuja. Tappelin myös siitä, onko anoreksia enemmän helvetti kuin BED. Terapeuttini ei tunnu tajuavan, että olen kokenut anoreksian. Hän selittää mulle anorektikon ajatusmaailmoja yms ihan kun en itse tietäisi. Ahminta kuulemma on niin helppo saada kuriin, että naps vain. No se on kyllä totta, että kaikki anorektikot eivät tahdo parantua, mutta ahminnasta kärsivät yleensä. Eilenkin teki niin hitosti mieli sitä tätä ja tuota, mutta en kehdannut ottaa koska paperilla kylmä totuus saisi vain pahempaa aikaa. Go me, vielä jotain pois niin voisin laihtua!!

Elämäni on tappotylsää myös terapeuttini mielestä. Kuulostaa tosi tylsälle. Kaikki päiväni menevät näin (nyt siis kun koulukin vihdoin alkaa):

- Herään. Menen faceen, syön aamupalaa ja juon kahvia. Koomaan koneella.
- Tappelen itseni kanssa, että miten nyt jaksan laittaa naamani ja mitä ihmettä laitan päälle. Lopulta, todennäköisesti ainakin 30min myöhässä, pääsen lähtemään kotoa luennolle.
- Luennon jälkeen sitten menen ehkä unicafeeseen syömään, yksin luultavasti.
- Tankkauksen jälkeen odotan tunnin tai pari, menen joko tanssitunnille tai töihin. Tässä väliaikana opiskelen, tai sitten koomaan facessa.
-Tanssin tai töiden jälkeen tuleen kotiin suihkuun, haen ruokaa, käyn koneella, menen nukkumaan.

Joka toinen viikonloppu suunnilleen pakkaan kimpsuni ja lähden moikkaamaan rakkaita vanhuksiani. Missä on opiskelijabileet? Missä on kaverit? Hmm niin, elämäni on jotain vitun koulua ja töitä. Jotenkin pelottavaa, että tää on kaikkien mielestä suorittamista eikä elämää. Raha vaan ei kasva puussa. Olenkin ajatellut, että nyt on ehkäpä konkreettisten muutosten aika! Aion lähettää töihin viestiä, josko joku voisi ottaa multa vuoroja että pääsisin tanssiin. Siellä unohdan ihan totta kaiken, ja yritän tehdä kaiken täydellisesti. Baletti on aivan mahtavaa mun kaltaiselle täydellisyyden tavoittelijalle ja kontrollifriikille! Kaverini tsemppauksesta päätimme yhdessä liittyä erääseen poliittiseen opiskelijajärjestöön.

Kyseinen järjestö järjestää myös bileitä yms. Katsoin kalenterista, että pääsen uusien pippaloihin, eikä se mene töiden tai tanssin päälle! Nehän on vain yhdet bileet, mutta alku sekin! vaikka olen innoissani, silti kaikki on vain mustaa ja harmaata. en kuitenkaan jaksa ajatella tulevaisuutta, en vaan näe mitään syytä olla täällä...en halua olla kukaan.

Miss Impossible

2010-09-04T21:48:00.000+02:00

Pursotan hunajaa purkista. Se valuu kauniina norona kippoon, koko purkki valuu hitaasti mutta varmasti tyhjäksi. Yritän piirtää sillä sydäntä. Helvetti! Huutoa kuuluu jostain etäältä, kummini kinaavat keskenään. Murrosikäiset oikuttelee, ne ei koskaan tee mitään. No en minäkään olisi tehnyt, ellei olisi ollut pakko. Olen piikana juhlissa, jotka eivät kosketa minua oikeen mitenkään. Pienen hetken saan keskittyä niinkin kevyeeseen asiaan kuin hunajaan ja sen ihanaan tuoksuun. Muuten olen raatanut kuin piika: kuori perunoita useita kiloja, tee sitä tee tätä. Vihaan sitä, että minut on kutsuttu juhliin vain auttamaan, ei suinkaan siksi että olisin jotenkin arvostettavaa seuraa. Joka hiton kerta muhun otetaan yhteyttä kun tarvitaan apua, muuten ei tarvitse hoitaa tätä ihmissuhdetta. Juhlien valmistelutkin alkoi heti kun saavuin, ja hirveä stressi ja huuto päälle kaikesta. En ole koskaan tajunnut ihmisiä jotka kutsuvat kotiinsa kymmeniä ihmisiä eikä suunnittele juhlia huolella. Muut pillittävät puheiden aikana, oi miten kauniisti sanottu ja herkkää!11 Minä vain olen ja möllötän, vahtaan astianpesukonetta. Ei tunteita. Niitä ei ole. Heti kun juhlat oli kääntymässä vauhtiin, niin byebye sulle ei oo tääl enää mitään? Matkatkin meni omasta pussista (iso raha opiskelijalle), rahaa en tietenkään saanut. Noh, ehkä olikin aika lähteä kotiin, sain nimittäin töitä huomiselle. Olen vaan niin väsynyt, en voinut edellisenä yönä juhlastressin takia juuri nukkua. Vieraat pelottivat, ahdistivat. Olenhan yötä vieraassa paikassa. Ahdistustani ei suinkaan lievittänyt kummitätini, joka tuntee ex-terapeutitni. Missä käyt terapiassa nykyään, tiesiks että entinen terapeuttisi on saanut lapsen, ostin lahjan. Käyn terapiassa "yhes toises mestassa", ja joo en tiennyt EX-terppani jakautumisesta. Sain ikävän kolauksen kun taas muistin, miten kiintynyt olinkaan entiseen terapeuttiini. Huoh, onneksi aihe jätettiin sikseen. Silti koin olevani jotenkin vahdattu, ja sain pitkiä katseita jos näytin surulliselle tai jotain. Joo oon hullu vieläkin.

Tokihan ennen vinkvink-voit muuten poistua kehotusta olin ehtinyt ahmia. Tarjolla oli kilokaupalla karkkia, sipsiä, fanipaloja, montaa eri piirakkaa, karjalanpaistia, pähkinöitä.. Yuk! Karkit ja sipsit jätin suosiolla muille, se olisi ollut viimeinen niitti. Söin silti ihan liikaa. Hävetti, kun söin taas puolet nopeammin mitä muut. Hävetti hakea santsikierros toisensa perään. Pahinta oli se, että tiesin täyden olon muistuttavan olemassaolostaan myös pitämässäni ruokapäiväkirjassa. Tätäpä ei niin vain unohdetakkaan, kärsi seuraukset paskiainen! Terapeuttini määräyksestä mun pitää pitää 2vkoa ruokapäiväkirjaa, johon tulee kaikki paskat kahveja myöten. Kaikki. En ole koskaan tehnyt tollasta, jossa on myös liikunnat ja tunteet mukana. Kun tungin piirakkaa ennätystahtia suuhuni pureskelematta juuri ollenkaan, silmäni täyttyi kyyneleistä. Yksi pala vaihtui kahdeksi, kaksi kolmeksi ja sitä rataa. Voi luoja että hävettää. En ikinä kehtaa näyttää tuota kirjasta terapeutilleni. Bussissa aloin itkeä paskaa elämääni, BYÄÄÄÄÄ miten dramaattista?!! Tein varmaan henkilökohtaisen ennätyksen: ahmintaa jotain neljä kertaa viikon sisään. Hyi minua. Terapeuttini väitti oksenteluani buliimiseksi, mikä ei ollenkaan pidä paikkaansa. Hänestä kyllä huomaa, että on itse ahh niin onnellinen ja tasapainoinen ihminen. Yksinkertainen. Tosin kuin minä. Ahdistus vaan on välillä niin valtava ja se muuttuu fyysiseksi, oksennus lentää kaaressa. Ihan sama fiilis kun kuulisin jonkun kuolleen. Kyllä ainakin äitini oksensi mummoni kuoltua. Kai ihminen voi järkytyksessä oksentaa. No enpä tienny et ahdistus vois olla niinkö fyysistä. Aha, kiitti vitusti? Ei se tajua, ei. Toisaalta en ole terapeutilleni vihainen, kun en minäkään tajuaisi ellen olisi itse tätä elämää kokenut.

Häpesin kaupassa ostoksiani, jotka oli ihan terveellisiä. Kassatyttö alkoi niiskuttaa, kun aloin väkisellä vänkäämään itselleni 20cnt takaisin. Mitäs ei koneelle ollut kirjoitettu alennusta. Muut ihmiset mulkoilivat minulle, kun kerrytin jonoa ja ne joutui odottamaan. Sori mutta ostan tätä paskaa jukurttia vain siksi, että päivämäärä on menos umpeen ja se on tarjouksessa. Ja kyllä mä kanssa sen alennuksen haluan! Kassan niiskutus oli viimeinen niitti, ja metroon mentyäni aloin rakoilla vielä pahemmin. Kyyneleet alkoi valua taas pitkin poskia, jotenkin sain itteeni hallittua. Vastapäätä istuva pikkutyttö vaihtoi isänsä kanssa toiseen penkkiin. Ymmärrän, en minäkään olisi tällaisen läskihehtaarin toisella puolella istunut. Eihän jalkanikaan mahdu mihinkään.

Kotona sitten kämppikseni ryyppäävät kahdestaan jälleen kerran. Fakta, mutta olen jäänyt täysin ulkopuoliseksi. Minusta on tehty se niuho osapuoli, joka jaksaa aina huolehtia vuokranmaksusta. Hmm, vuokra viikon myöhässä kun uusi kämppis ei ole siirtänyt rahaa? Joo, ja kyllä vuokrasoppari on minun nimissäni joten mun luottotiedot. Mielenkiintoista, että jokainen tiskaa omat tiskinsä. Silti ainutkaan haarukka ei ole minun jäljiltä likainen, vaan muut ovat käyttäneet kaikki puhtaatkin. Minun astiani, haisevana tiskialtaassa. Muiden käyttämänä. Minun pöytä muruissa, minun minun minun. Omistan lähes kaiken tässä kämpässä. Voisinko ostaa vielä verhot. Ehh? En? Voisko muutkin omistaa jotain? Miksi en osaa ottaa rennosti, vaan jäkätän. Uusi kämppis säilyttelee hammasharjaansa mun hammasmukissa. Hän myös käytti shampoitani ilman lupaa, eikä edes peitellyt asiaa. Ei se olisi minua vaivannut, kunhan olisi kysynyt ensin aisaa. Näin sen huoneessa yhden mulle tosi tärkeän laskin rikkoutuneen tuhansiksi pieneksi pirstaleiksi. Seuraavana päivänä huone oli siivottu. Lasinsirut olivat poissa. Asia ei koskaan ole tullut puheeksi.

Särynköhän minäkin pirstaleiksi, kuten rakas tunnearvoinen lasini. Sitten mut voi viskata trash-astiaan ja unohtaa. Yhtä merkityksettömänä ja mitättömänä.

J-j-jännittää

2010-09-02T08:49:00.001+02:00

Kulunut viikko on ollut tapahtumarikkain ikinä tapahtumapuutteisista viikoista. Olen ollut vanhempien sohvalla rentoutumassa, jäätelökulho toisessa kädessä ja pitsakulho toisessa. Hmm, joo, oon lihonut varmasti muttei nyt kiinnosta. Kävin eilen mässytyksen jälkeen vaa'alla, ja se näytti paljon isompaa kuin ennen. Ei siltikään normaalia, vieläkään. En jaksa välittää, sillä minua ei kiinnosta. Tahdon vain saada ahmimisen kuriin ja syödä helvetti normaalisti! Yritin vähähiilarista linjaa, mutta tajusin että ahmin paljon enemmän kuin ennen. Hain koko ajan lisää pähkinöitä (no siitä tulee hiilareita) ja ties mitä mussutusta. Ostin jääkaappiini turkkilaista jukurttia, maustetut oli big no-no. Ajattelin alkaa taas ruokalistailemaan, omalla tavallani, koska se on tällä hetkellä ainoa tie paranemiseen. Vihaan ruokalistoja, niitä makaronihiilari määriä mitä niissä on. Vihaan myös orjallista noudattamista, johon en aio ryhtyä. Minulla on varaa mennä suurinpiirtein sinne päin, oikeastaan ihan sama mitä tungen suustani alas kunhan en ahmi.

Toissa iltana jälleen muutaman jäätelökulhon jälkeen sain ensimmäisen todella, todella pahan paniikkikohtauksen puoleen toista vuoteen. En usko että syömiseni oli muu kuin kimmoke siihen... Aloin oksentaa, tärisemään, raajani puutuivat, itkin, en saanut henkeä. Jos olisin ollut omassa kotona, en miettisi asiaa enempää. Vanhemmilla hävetti niin paljon ,koska nehän ovat olleet autuaassa tietämättömyydessään sitä mieltä että niiden tyttärellä ei ole mitään masennusta enää ja lääkkeetkin vois varmaan heittää viemäristä alas. Äitini ryntäsi sängylleni kyselee mikä hitto mulla on, otsani oli kulemma tosi kuuma.. Luuli varmaan raukka et mulla on joku aivoverenkierron häiriö. Juteltiin asioista ja oltiin molemmat sitä mieltä ettei tässä nyt lanssia tarvita todellakaan vaan paniikkikohtaus se "vain" oli.

Tämän pikkuhysteerikohtaukseni jälkeen palaset alkoivat ainakin vanhempieni päässä loksahtelemaan paikoilleen. Isäni vaatii, että tulen näyttämään naamaani vr:n venaa rauhassa kyydillä ensi viikon perjantaina. Taas viikonloppuloma! Voiko oikeasti olla niin että 20-vuotias, opiskeleva ja työssä käyvä ei pärjää itsekseen? No vanhempani ovat ainakin ihan sairaana huolesta, kun kerroin että ahdistukseni ei tosiaan ollut ensimmäinen kerta.

Etkö vois mennä yksityiselle psykiatrille
Millon sulla on se psykologi
Mitä te pohditte siel terapias? Tai ei se mulle kuulu mut puhu näistä asioista
Pärjääthän varmasti
Millanen olo sulla on
Millon sulla on psyk.poli, etkö voi vaihtaa lääkitystä
Älä haali liikaa tanssitunteja
Siis sulla nyt on tuol alitajunnas joku juttu joka aiheuttaa noit kohtauksia! Mikähän se on.
Yyy, oisko vaikka et oon liian läski ja syön liikaa? Vakio-olotila jo vuosikaudet? Mutta silti olen elänyt ihan normaalisti viime aikoina, eikä se varmasti ole päällimmäinen tekijä tässä. tajusin että vaikka olisin 10kg laihempi, samaa kakkaa elämäni silti olisi.

Heti jos käyttäydyn vähän oudosti niin pingg alkaa kyselymaraton. Häiritsevää, mutta olen tyytyväinen että sain sielunelämääni hieman purettua. En vain jaksa ylenpaattista höösäystä, pienenä olisin nauttinut mutta nyt tahdon vaan itkeä jos itkettää ilman että siihen tullaan itkemään itsekin miten tyttärellä nyt on elämä päin vittuja.

Voi ei, huomenna se on. Mun ensimmäinen virallinen terapiakerta! Entä jos se ei halua mua? Jos se sanookin ettei terapiasuhdetta kannata aloittaa, olen niin vaikea? Sitä se sanoi mulle toukokuussa, mutta kumminkin myöntyi hakemaan kelalta tukea terapiaan sen kanssa... Pelkään että nyt jos koskaan saan viimeisen rysäytyksen maanpinnalle, you bitch. Etten ansaitsekaan tätä tilaisuutta käydä paristi viikossa juttelemassa ongelmistani.

Sormet ristissä odottelen, josko me saatais molempien kalenteriin sovitettua edes yksi aika viikossa. Kyllä tää tästä.

Tulipas sekava postaus. Mutten jaksa välittää nyt siitäkään. Ajattelen vaan terapiaa... Onko joku nähnyt vuosi nuoruudestani? Siinäkin se pääsi ongelmistaan terapian ja päiväkirjan avulla. Blogi? On jo. Päiväkirja? Check, löytyi. Terapeutti? Hopefully MINE.

Maybe I am not so alone

2010-08-28T20:09:00.000+02:00

Hih, muutama uusi hassu lukija. Tervetuloa, welcome on board vai miten sitä sanotaankaan.

En ole nukkunut kunnolla päiviin erään fyysisen vaivan takia juuri ollenkaan, mutta sain onneksi lääkärin yksityiseltä pian. Töistäkin myöhästyin yksi päivä ja paljon, kun unohdin vuoroni. Olin saada paniikkikohtauksen, kun huomasin jonkun töistä soittavan mulle. En edes tiennyt että mulla oli työvuoro, mutta pääsin onneksi tosi nopeasti paikalle ja annoin vilpittömät pahoitteluni tästä pikku sekaannuksesta. Mitään vahinkoa ei tapahtunut. Olen ennenkin mennyt töihin neljäksi (etukäteen aamuvuorolaisen kanssa sovittuna), kun meillä on kolmesta neljään tunti päällekäin. No nyt olin sitten paikalla 15.42, eli homman pitäisi olla ok. Silti mielessäni kävi kaikki kirjot haukuista, kirjallisesta varoituksesta aina potkuihin asti. Sain koko loppupäivän kuittailuja, ja mua valvottiin että varmasti tarkastan nyt kaikki tulevat vuoroni ettei vain tällainen pikkuinen väärinkäsitys pääse toistumaan. Olen itse ihmisenä hiukan suurpiirteisempi, enkä ymmärrä mitä väärää tuossa tapahtui kunhan se ei toistu. Ottaen huomioon mitä muut on siellä tehneet. No jaa, en jaksa pohtia asiaa enää.

Tässä hiilarikännejä vedellessä katson leffaa nimeltä oma taivas. En nyt juuri jaksa välittää mitä tungen kurkustani alas: eipä tämä varmaan maailmaani kaada kunhan ei tule joka päiväiseksi... Leffa saa minut pohtimaan kuolemaa ja mitä sen jälkeen meitä oikeen odottaa. Juuri tollaiseksi tahdon kun kuolen. Päästä omaan fantasiamaailmaani, jossa kaikki on epätodellista. Olen aina ollut varma, että kuoleman jälkeen emme enää ole. Se on varmasti samanlainen olotila, kun nukkuessa (siis silloin kun emme näe unia) tai koomassa: aika vaan lipuu ohitsemme emmekä ole siitä tietoisia. Viime aikoina ajatukseni on mennyt taas jälleen astetta synkemmiksi: luen psykologisia kirjoja, vuokraan tuollaisia nyyhkisleffoja. En jaksa varata kirjastosta tenttikirjoja. Naaman meikkaaminen tuntuu ylivoimaiselle ja päälle vedän ensimmäiset ~~mahdollisimman löysät ja isot~~ rytkyt mitkä kaapista löytyy. Ja jos elämä oikein hyvin kohtelee, niin vaatteet löytyvät jo lattialta ettei kaapille asti tarvitse mennä. Score for me!

Mutta, oh, postilaatikosta kolahti erittäin myönteistä paperia kelalta. Saan nimittäin terapiaa! Olin juuri alkanut sopeutumaan ajatukseen että joudun pärjäämään luultavasti ilman terapiaa ja apua. Nyt sitä on myönnetty 2krt vkossa, mutta käyn luultavasti 1-2 kertaa. Olen tosi onnellinen, ehkäpä vihdoin voin keskittyä terapiassa olennaiseen enkä ainaiseen voivotteluun miten tämä nyt maksaa ja paljon. En malta odottaa että pääsisin OIKEASTI käymään ainakin kerran viikossa, ilman että pitää rahaongelmien takia perua. En olisi ikinä uskonut että saan terapiaa. Minut katsotaan kuntouttamisen arvoiseksi, kyllä, myös kelalla! Viimeksi en sitä ollut ja se iski ja pahasti.

En kuitenkaan mielestäni aseta terapialle liian suuria odotuksia: Jippii, nyt paranen ja kaikki paska valuu musta ulos ja elämä on ihanaa <3-asenne oli ensimmäisen terapeuttini kanssa. Olin ihan euforiassa, kun pääsin höpöttämään läskitystäni (X kiloa nykytilaa laihempana) ja aikaansaamattomuuttani. No, tuli huomattua kuussa tai parissa ettei se paska olo lähtenyt. Mutta ainakin asenteeni on erilainen kun edellisellä kerralla, ei tarvitse stressata isin säästötilin rahojen hupenemista...
Jaksamisia kaikille!

A piece of normal

2010-08-25T22:39:00.000+02:00

Ei se kotiinjäämisellä ainankaan parane.

JoojooJOO, tiedetään. Mutta miten ne normaalit jaksavat. Ne menevät aamusta kouluun, hyppytunnilla ryhmäliikuntatunnille ja vielä illaksi töihin. Sokerina pohjalla ehkä vielä opiskelijabileet töiden jälkeen! Sama rumba jatkuu vuodesta toiseen, kandi kolmessa vuodessa ja maisteriksi viidessä. Niinhän se menee. Sitten mennään naimisiin, hankitaan työpaikka ja lapsia parin vuoden sisään. Mulle on saavutus jo pestä aamulla hampaat ja kasvot, ehkä jopa mennä suihkuun. Jos onnistun tiskaamaan tai pesemään pyykkiä, olen jo yksinkertaisesti ylittänyt itseni täysin! Aina päädyn märehtimään sitä, miten minä eristäydyn yhteiskunnasta ja muut ne jaksavat suorittaa elämäänsä tämän yhteiskunnan asettamien normien muaisesti.

Tänään tein poikkeuksen ja kaupunkireissun, tanssitunnin ja kotihommien jälkeen lähdin käymään kotibileissä! Minut oltiin kutsuttu! Oli ihan hauskaa ja nautin muiden seurasta. Ajattelin ensin etten mene koska en voi juoda (rahakriisi), ja oli yllättävän rentoa kun pystyin kuittamaan alkoholittoman linjani "eioorahaa"-lauseella. Ruokatarjoilua siellä ei ollut, mikä oli aika helpottavaa. Ei ainakaan täytynyt käydä keskustelua pimeän puoleni kanssa, että ottaako vaiko eikö ja jos ottaa niin kuinka paljon. Kerrankin käyttäydyin kuten normaalit ihmiset.

Olen viime aikoina voinut tosi huonosti, ja cipralexin noston jälkeen olen mm. oksennellut puskiin lenkkipoluilla (ahdistuksen takia, en siis bulimoinut onneksi) ja muuta yhtä kaunista <3. Nolouden huippu taisi olla itseni punnitseminen Sokoksella myynnissä olevalla vaa'alla. Terapiaan ei ole uusia aikoja, ei ole kuulemma mielekästä varata sellaista ennen kuin päätös Kelalta on tullut. Sopii minulle hyvin, eihän mulla olisi rahaa maksaakaan. Aika jännittävää.

Maailma on kaunis

2010-08-20T12:36:00.000+02:00

Ajattelin näin synkkien tekstieni jälkeen etsiä jotain positiivista itsestäni, elämääni liittyvistä asioista ja maailmasta yleensäkin. Rakastan kun..

...tanssin taika vie tanssitunnilla eteenpäin. Tuntuu kun olisin läsnä toisessa maailmassa, mieleni demonit ovat yleensä kaukana poissa

...etenen työssäni/joku osoittaa että minusta pidetään. saan myös päivittäin kiitosta, vaikka tiedän että kiittäminen tässä tapauksessa on rutiininomaista: piristää se mieltä silti!

...kuun neljättä päivää, sillä silloin jokainen opiskelija saa opintotuen ja hetken meillä on rahaa tonnikalaan ja makaroneihin, whipii!

...herään auringon nousuun hyvin nukkutun yön jälkeen, pääsen keittämään aamukahvit ja saan juoda ne rauhassa

...unohdan ruoka-annokseni koon, kalorit tai unohdan mitä olen aiemmin syönyt päivällä. Vielä vuosi sitten en olisi koskaan voinut kuvitella, etten yksinkertaisesti joku päivä muista otinko aamulla yhden vai kaksi leipää

...teen ruokaa ilman että kukaan hengittää niskaan. Vihaan töissä sitä, etten saa rauhassa hoitaa tiettyjä rutiinejani (olen tosi epävarma kokki) vaan joku on aina opastamassa miten kurkut leikataan tai perunat pestään. Haloo, kai kaikki osaa perunat pestä? Kai tekniikkani on huono mut mitä välii jos puhtaita tulee eikä oo kiire. Ottaen nyt kumminkin huomioon että työni ei periaatteessa liity ruuanvalmistukseen milläänlailla.

...lukea koulujuttuja junamatkalla kohti vanhempia tai omaa kotia

...saan olla yksin kotona ja kämppikset on muualla (harvinaista, huoh)

...katson televisiosta lempisarjojani vihreä teekuppi kädessäni

...en ahmi eikä minun tee mieli ahmia

...kevätaurinko pilkistää pilven takaa, on ensikertaa keväällä niin lämmin pitkän ja kylmän talven jälkeen

...talvella tulen jäätävästä ulkoilmasta kotiin ja saan vaihtaa löysät ja rennot kotivaatteet päälle; kietoudun usein myös vilttiin tai fleecepeittoon!

...olo on vapaa. Osaan nykyään todella arvostaa olotiloja jolloin ei ahdista yhtään mikään: pienen hetken olen onnellinen

...saan asioita tehtyä: siivoan enkä jätä sitä kesken (eli revittyäni vaatekaapin alas saan myös vaatteet sinne järjestyksessä takaisin), kouluhommat on siististi järjestyksessä eikä hallittu kaaos ole muuttunut sekasorroksi

...suihkun jälkeen on niin puhdas olo ja hiukset tuoksuu hoitoaineelle

...huomaan oikeasti omistavani paljon: en ehkä tarvitsekaan uusia kenkiä, koska minulla on jo vastaavat. Saan aina hyvän mielen jos onnistun välttelemään kiusauksia...

...isäni halaa minua!

...huomaan hiusteni kasvaneen pidemmiksi. Pitkä tukka <3

...tilaan kahvilasta laten tai kaakaon, ja olen yksin. Kavereiden kanssa on kiva kahvitella mutta nautin myös kahviloissa käymisestä itseni ja sivupersoonieni kanssa!

...on aikaa vuokrata leffaja katsoa myös ekstrat siitä

...saan elokuvateattereihin seuraa

...äitini on tehnyt lettuja kun tulen käymään, namms!

...syksyn kirpeät aamut pakottavat heräämään

...yliopistolla aamutauolla käydään kavereiden kanssa ensiksi tupakilla (itse tosin olen savuton, ainakin yleensä) ja haetaan kahvit kahviosta

...ruska koristaa puita ja lehdet tipahtelevat maahan. Tulee mieleen ihan lapsuuden leikit lehtikasoissa.

Maailma on itseasiassa aika kaunis, vaikkei aina olisikaan hyvä olla.

Itkevä sää

2010-08-17T13:34:00.005+02:00

12:00 Tuijotan puhelimen näyttöä, josko siihen ilmestyisi maagisesti sanat psykiatri. Ei, se ei soi. Hokkuspokkus psykiatri soita! Ei onnistu. Damn.

Potkin kadulla olevia pikkukivia kuluneilla balleriinoilla. Onko pohjallistenkin pakko rullaantua kengissä? Miksi toi vastaantuleva katsoo mua noin? No, olenhan tätä katua ravannut jo monta kertaa ympäri puhelin kädessä eikä käsi ole lähelläkään korvaa. Tuulee ihan kun ois syksy, taivaallekin kertyy pilviä. Kyyneleet yrittävät valua silmistäni, joudun odottelemaan psykiatrin soittoa ulkona. Ellen sitten halua jakaa ongelmiani kämppiksen ja hänen siskonsa kanssa. Mitä ihmettä sanon? Että voisin tappaa itseni, niin paha mun on? Ei, tulevaisuus ei ole vain musta möykky edessäni vaan näen jo pitkälle syksyyn ja ehkä ensi kevääseen. Se antaa toivoa. Ei minua masenna juurikaan, vaikka kaikki tuntuu haahuilulta ja merkityksettömältä.

12:21 Se ei vaan soi. Minkä hiton takia sanotaan "hän soittaa sulle joskus kahdentoista ja yhden välillä" ? Ei sitten tullut mieleen etten ehkä voi koko tuntia olla sellaisessa paikassa jossa voin puhua. Ymmärrän toki vaikka itsekäs olenkin, että sillä on muitakin potilaita jolle soittaa. Vihaan vain odottamista ja puhelimessa puhumista. No saanpahan ainakin liikuntaa.

Kyllä lääkäri soitti. Hei ja moikka! Ja päädyin jälleen karkkipussin, jäätelöpikarin ja hampurilaisen kanssa kotiin. Mutta hei, ajattelin ilahduttaa kämppistäni ja ostaa paskapaperia! Jos sanon etten jaksa enää niin miksi minua kidutetaan enkä saa edes uusia lääkkeitä. Moi vaan sullekki, joo tavataan vaan kuukauden päästä! Ei, häntä ei kiinnostanut edes mikä mua vaivasi ja mitkä mun oireet on. "Nosta vaan annostus yaddayaddyadda. Kyl näit lääkkeit niinkö on monenlaisii ja siis mikä ny itelle sopii on vähä nii ja näi et vaikee sanoo."

Odotin että pääsisin puhumaan kohtauksistani, kun ne ovat kuitenkin aika fyysisiä myös. Lääkäreillä ei ilmeisesti ole aikaa kuunnella potilaita, no nappien määräyksestähän niille maksetaan eikä kuuntelemisesta.Suhtaudun aika skeptisesti Cipralexin nostoon, olen ennenkin syönyt sitä sillä annostuksella eikä se vaikuttanut mielialaan yhtään sen enemmän kuin pienempikään annos. Cipralex ja paniikkihäiriö anyone :---D? Vaikkei mulla paniikkihäiriötä nyt olekaan, koska käsittääkseni paniikkihäiriön kohtaukset tulevat kuin salama kirkkaana taivaalta ilman ulkoista ärsykettä. Pahimpaan ahdistukseen tarvitsen jonkun ärsykkeen, joka muuttuu koko ajan pienemmäksi. Miten helvetin paha olo ihmisellä pitää olla, että saa rauhoittavia tai edes luoja ihan sama JOTAIN parempaa apua tähän?

Ei minun todellakaan tee mieli uskoutua asioistani jollekkin psykiatrisen polin psykiatrille, mutten odottanut ihan noin välinpitämätöntä "mulonkiiremitävittuusoitat"-asennetta. Ei ole ketään kelle puhua, olen ihan yksin. Nyt jos olisin vanhemmilla, hakisin lohdutusta Äidin Kainalosta. Äiti osaisi sanoa tähän ne oikeat sanat, ja vaikkei osaisikaan niin läsnäolollaan rauhoittaisi mua. Mutta kun en ole vanhemmilla, en ole mikään pikkulapsi. Olen jo isotyttö, ainakin ikäni puolesta. En viitsi vanhemmilekaan soitella, kun soitellaan muutenkin joka päivä. Eivät ne voi pahalle ololleni mitään. Taidan olla pettymys, ainut lapsi kun olen. Ne olisi halunneet mun elämästäni onnellista ja parhaansa ovat yrittäneet.

Silti minä olen möhlinyt kaiken. En siltikään ole tahallani sairas, ei en ole varmasti ! Tahdon tästä eroon, olen aina tahtonut mutten koskaan taida päästä. Koitan kirjoittaa tietokoneelle (eli siis blogiini, surprise kukaan ei varmaan arvannutkaan!) näitä asioita ylös, koska käsin kirjoittaminen on niin tuskallisen hidasta. En edes tiedä missä päiväkirjani on.

Voi kunpa jostain löytyisi joku nappi joka parantais kaiken, vuodattais musta kaiken tän paskan ulos edes ajan kanssa. Se paska vaan patoutuu mun sisälle, ulkonakin sataa mutta mun silmäni ovat kuivat. Sillä enhän minä nyt itkisi muiden nähden!

EDIT: Saatteko selvää blogini fontista? Omasta mielestäni tämä on hieman epäselvä mutten saa rivivälejä isommaksi.. Hmm..

The Unknown Words Hurt The Most

2010-08-16T20:15:00.000+02:00

Onpa ollut tapahtumarikas päivä. Olen yrittänyt hukuttaa eilisen tekstini jälkeen alkanutta ahdistusta, muttei se ole mennyt minnekään. Sain kamalan ahdistuskohtauksen (en saanut enää henkeä, tuntuu että kuolen ja lamaannun täysin paikalleni) kun tuli riitaa kämppiksen kanssa. No äkkiäkös se oli sovittu, mutta toista oli tänä aamuna. Olenkin kertonut myös täällä blogissa, että vuokrataan asunnostamme huonetta eteenpäin. Tsiljoonien hakijoiden joukosta olin loukannut verisesti erästä, kun olin unohtanut alustavasti sovitun näytön ja huone vuokrattiin eilen illalla toiselle. Sain minulle täysin tuntemattomalta ihmiseltä aivan erittäin törkeän sähköpostiviestin. Lähettelin vilpittömät pahoitteluni (eikö se nyt ole asunnonhakijan tehtävänä ottaa ajoissa yhteyttä jos on vielä kiinnostunut), ja samalla ahdistus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Pim! Olen paha ihminen, miten mä voin elää asian kanssa, siis että joku tuntematon loukkaantui ja haukku mut todella törkeäksi ja kamalaksi. Ketään en ole tahalleni loukannut ja olen parhaani yrittänyt ja aina tässä elämässä joku loukkaantuu mutta silti! Soitin paniikissa äidille ja käski unohtaa koko viestin ja ihmisen, olla välittämättä siitä. No eihän se ole minun kaltaiselta neurootikolta onnistunut ollenkaan, vaan asiasta on tullut suorastaan pakkomielle.

Olen varmaan maailman ainoa ihminen, joka onnistuu saamaan yllättävistä negatiivisista ihmisistä noin voimakkaita ahdistustuntemuksia. Päiväni meni kirjaimellisesti pilalle ja olen itkenytkin. Isä sanoi puhelimeen että helvetti lopeta jo asian vatvominen, enkö voisi vaan nyt antaa olla. Ei kaikkia voi miellyttää. Muttei se silti vie ahdistunutta oloani pois. Edes lääkkeiden tupla-annostus jonka äsken vedin naamariin ei tunnu helpottavan. Kuolaan tässä koneen ääressä, yhyy elämä on paskaa.

Olenkin todennut, että mulla ahdistuskohtaukset (siis pahimmat sellaiset) lähtevät jonkin sorttisesta kimmokkeesta: riita kämppisten kanssa, ongelmat Kelan kanssa tai juuri ilkeä sähköpostiviesti väärinkäsityksestä. Ajattelin huomenna soitella psyk.polille koska en voi oikeasti elää peläten jotain-pientä-vastoinkäymis-kimmoketta, koska ahdistus on todella niin lamauttavaa. En tiedä onko tämä paniikkihäiriötä, koska en saa varsinaista kohtausta jonka muut ihmiset huomaisivat. Menen poissaolevaksi, mutta muuten muut tuskin noteeravat muuta kuin surulliset silmät ja päättömän haahuilun. Tärisin paniikissa metroissa ja julkisella paikalla, jos olisin ollut kotona niin olisin varmasti koristellut ranteitani uusin kuvioin.

Tämä nyt oli tällainen pikapostaus ihan hetken mielijohteesta. Oli vaan pakko saada purkautua.

Cheeseparty in my bedroom

2010-08-15T21:44:00.000+02:00

Oumaigaad. Miten juuri tuo tietty juustomerkki voi olla niin pirun koukuttavaa. Olen rakastunut juustoon. Syön sitä aivan liikaa, ja jos vain ravitsemusterapeuttini tietäisi.. Hetkonen, eihän mulla ole ravitsemusterapeuttia. Enää. Olen joutunut/saanut olla ilman hoitoa koko kesän. Lääkitystäni pitäisi fiksata, mutten ole jaksanut soittaa psyk.polin vastaanottoon varatakseni soittoajan lääkärille. Muuten olen hyvin tyytyväinen, olen saanut olla joksenkin "normaali". Olen palannut arkeen ja tehnyt kaksi päivää töitä. Parin päivän saldo: 16h töitä, uusi kämppis löydetty, tieto syksyn lukujärjestyksestä. Vau, asiat selkenee. Enää puuttuu vaan tiedot työvuoroista ja tiedän kaikki menoni marraskuun loppuun! Kuten voitte arvata, en tosiaan ole spontaani ihminen. Rakastan sitä kun tiedän tasan tarkkaan millainen päivä on lokakuun kahdeskymmenes tai joku muu ihan yhtä turha päivä. Pidän suunnitelmista, vaikka ne aina vaihtuvatkin... Ihmiset pitävät yleensä outona kamalaa kontrollin tarvetta, mutta mulle se on kaikki kaikessa. Sillä välin kun frendit saapuvat yliopistolle ihmetellen missä on luento ja milloin, mun täytyy saada ehdottomasti tietää milloin menen vanhemmille seuraavan kerran (varaa koko viikonloppu visiitille ja mielellään maanantai ja/perjantai mukaanlukien), mikä päivä menen balettitunnille tai herranjestas millon on töitä. Olen alkanut kirjoitella kalenteriini myös aikoja leipomiselle, siivoukselle, lukemiselle. Meneekö vähän överiksi.

Olen nyt kaksi päivää ollut kotona enkä ole saanut olla hetkeäkään rauhassa. Milloin meillä on kämppiksen isäsiskokaveri ties mikä yötä, ex-kämppiksen tavarat keskellä olohuonetta, hirveä melu läheiseltä työmaalta ja tylyn naapurin paukutus seinään. Valivali, en saisi olla näin kiittämätön.

Olen alkanut todella hävetä mun syömiskäyttäytymistä. Olen nyt viikon aikana jättänyt hiilihydraatit minimiin (paitsi kolmesti sortunut vaniljapehmikseen), ainoana varsinaisena hiilarilähteenä on ollut kasviksien lisäksi satunnaiset omenat. Töissä pakotettiin syömään perunaa, ota nyt piru vieköön kun on uusia ja niin hvyiä111!! Kieltäytyminen tämän päivän otatko jäätelöä-kysymykseen sai välittömät syyllisyyden tunteet kasvamaan sisälläni. Ja kaikenlisäksi työpaikka olisi kustantanut, mutta enhän minä nyt sellaista enää tälle viikolle ja kaikenlisäksi mun ei tehnyt mieli jäätelöä (pääsen varmaan ennätyskirjaan!). Raahaan töihin omat ja tutut turvalliset eväät, koska en halua syödä heidän ruokia. Luulisi että tälle ei-niin-rikkaalle kelpaisi mikä vaan ruoka. Äitinikin oli pakannut mulle pakkaseen jotain ruokia, joista nyt rapsuttelen ~~surutta~~ riisit biojätteeseen. Opiskelija joka heittää ruokaa roskiin, hei haloo!

Välillä oikeasti toivon, että mulla tili vinkuis tyhjää. Onhan usein rahapula ja näin, mutta jos olen täysin persaukinen se tarkoittaa myös sitä ettei tule syötyä niin kamalasti ja elän muutenkin säästeliäämmin. Olen saanut hieman ostovimmaani kuriin, en ole oikeastaan ostanut "paljon mitään". Ei vaan ole huvittanut, kun tuntuu ettei mikään mahdu päälle ja kaikessa näytän kamalalle ja läskille ja rumalle ja lihavalle jajajja listaa voisi jatkaa loputtomiin. Saas nyt nähdä miten mun käy, kyllä se ahdistuskohtaus sieltä tulee. Jos se nyt koskaan on pois ollutkaan.

Euforiaa? Not!

2010-08-06T19:37:00.001+02:00

Euforia. Se on se tunne, joka tulee ainakin itselleni mm. ihanista tuoksuista, herkistä hetkistä lempielokuvan äärellä villasukat jalassa vilttiin kääriytyneenä, sekä pitkän juoksulenkin jälkeen. Sain tänään nauttia pienen murusen tuosta ihanuudesta, kun kävimme isän kanssa kävely-/hölkkälenkillä. Matkan pituudeksi tuli viisi kilometria, mutta täydelliseen puhdistautumisen tunteeseen olisi tarvittu paljon enemmän.

Monet ihmiset, kuten ilmeisesti itsekin, ovat tunnesyöjiä. Mutta tuleeko syömisestä todella euforinen olo? Ei, sitä se ei ole. Mitä sitten? Nautintoa? Nielemishetkellä mielessä käy "oi tää on niin ihanaa ah lisää"-tyyppisiä ajatuksia (pervoa), mutta jälkeenpäin olo on kaikkea muuta kuin puhdistunut. Likainen, tahriintunut, nakkisorminen. Olen kolme viimeistä päivää syönyt tukevammin kun yleensä. Painokin on säikähtänyt ja lähtenyt nousuun, ällöttää. En todellakaan tiedä mikä saa minut syömään. Hah, nytkin varmaan joku anoreksian kanssa kamppaileva lukee tätä tekstiä ja miettii mitenkäs tuo on tuollatavalla päästänyt itsensä repsahtamaan. "Mustahan siis ei niinkö IKINÄ tuu ahmijaa eikä grammaakaan ylipainosta"!!!! Enpä minäkään olisi itsestäni uskonut.

Välillä ahmin, ihan oikeasti. Tai lähinnä se on kai ylensyöntiä, koska en varsinaisesti enää saa kaikkitännehetimullenyttotatotavieltotaomomoomom- kohtausta, vaan herkuttelen ja syön oikeastaan koko päivän, aina lisää kun mahtuu. Tänään olen sitten syönyt mm. 3/4-osa kotzonesta, eikä sekään riittänyt tuomaan minulle minkäänlaista kylläisyyden tunneta, joskaan ei euforiaa. Ahdistuin kaikkea vetävästä navastani niin, että lähdettiin lenkille isän kanssa. Yups, murokulho, rahkaa ja kasviksia. Ei liene iso synti eikä ahmintaa vai kuinka? Ehkei, mutta epänormaalia silti olla täyttymättä. Inhottavaa lipitellä vihreää teetä vaikka maha onkin "täynnä", mutta silti olen pohjalta jotenkin..tyhjä ja se kurnii. What?! En edes hakenut ruuasta minkäänlaista euforiaa tänään. Katsoin erään jakson Oprahia jossa haastateltiin ylipainoisia, ja opin että ruoka ei koskaan rakasta ketään takaisin.

Olen jollain asteella katkera vanhemmilleni, kun opettivat minut tunnesyöjäksi. Kirjoitettuani hyvän arvosanan bilsan ylppäreissä, sain palkinnoksi "ihan mitä tahansa hyvää syömistä mitä vain haluaisin". Pienenä pahaanmieleen sain jäätelöä. Vihaan sitä kun ruokaan liittyy muita tunteita kuin puhdasta nautintoa. Eikö ruuasta kuuluisikin nauttia sopivissa määrin, mutta itselleni se on lohduke, kaveri jonka luulen pysyvän rinnallani aina. Voi kunpa pääsisin käsiksi tunteisiin jotka jytevät tämän kuoren alla!

Voikohan hiilarit aiheuttaa pakkomielteeni ruokaan? Jos ei, mikä sitten? Ihmettelen itsekin, miksi mietin ruokaa oikeasti ihan koko ajan. Vaikka en ahmisi tai laihduttaisi, mietin silti seuraavaa tankkaushetkeä. Mietitäänpä: jos otan aamulla rahkaa+pähkinöitä, oloni on suht kylläinen. Jos tähän otan lisäksi vieläpä muroja/mysliä, alan heti vinkumaan jotain lisää ja herää kaikenlaisia himoja. Haluaisin syödä muroja ja mysliä aamulla (tai puuroa) ja mielellään hiilareita ihan normaalistikin, mutta mikä vittu sitten tekee tämän? Rasvoja ja proteiinejakin saan tarpeeksi ja täytän aina puolet lautaselta kasviksilla. En ymmärrä.

Syöttekö te joka päivä herkkuja? Olisiko herkkupäivä parempi? Nyt voisin lähteä keittämään lisää teetä, ennen kuin pöpipääni menee vielä enemmän segaisin.

Listamania

2010-08-01T14:45:00.000+02:00

En muista olenko kertonut blogissani olevani hyvin listariippuvainen ihminen. Mielenterveydeni s~~elvittämisen~~ menettämisen kannalta on tärkeää raapustella ylös erilaisia ToDo-juttuja, tavoitteita, ei-niin-tavoiteltavia asioita, ajatuksia.. Päiväkirjani unohtuessa Helsinkiin, päätin sitten hieman listailla erinäköisiä asioita tänne blogiini.

Tavoitteet- Älä osta niin paljon vaatteita. Ne tulevat jo nyt sekä vanhempien että oman kodin kaapeista ulos ja niitä on joka paikassa, ehken tarvitse lisää?
- Vähennä lihan syöntiä. Älä osta kotiin lihaa. Epäeettistä.
- Vähennä makeutusaineita. Olen pysynyt hienosti kontrollissa, tosin light-mehuja saa juoda kohtuudella
- Siivoa huone Helsingissä.
- Pidä parempaa huolta luentomuistiinpanoista: tee ne huolella että saan itsekin selvää
- lisää kasviksia. Kasviksia, kasviksia jumalauta!!
- Kuuntele kehoa. Jos se tahtoo pitsaa, syö pitsaa.
- Älä kuitenkaan (no nyt se alkaa...) syö joka päivä herkkuja vaikka tekisikin mieli
- lopeta se vitun stressaaminen, jos et saa kämppistä sitten et saa ja muutat pois sieltä
- Älä murehdi etukäteen asioita
- Älä ajattele syömistä koko ajan
- Ala tekemään parempaa arkimeikkiä: rajaus yläluomeen!!
- Panosta pukeutumiseen nyt kun noita vaatteita on
- Älä vain osta lisää kenkiä tai laukkuja!! Kielletty!!
- Eikä myöskään asusteita, koruja ja muita on ihan liikaa
- Näistä puheenollen siivoa meikkipussista vanhat pilalle menneet paskat pois
- Älä osta hiusjuttuja, shampoista pitää käyttää vanhat (10?7?) pois, samoin hoitoaineista

Hohhoijaa älä osta mitään!

2010-07-29T12:01:00.000+02:00

Hothothot! Makoilen vanhempien sängyn vieressä lattialla, hikoilen samalla kuin vaihdevuosista kärsivä. Jokainen lihassoluni tuntuu olevan juntturassa, vaikka venyttelin ja makasin piikkimatolla eilisen bodypumpin jälkeen. Muuten fyysiset vaivat tuntuvat kadonneen puoleen, sillä minä olen tehnyt muutoksen jota voin suositella kaikille!
Olen tässä parin viime viikon aikana pohtinut makeutusaineiden käyttöäni. Valion Profeel- tuotteet ovat olleet jo vuoden jääkaapissani. Söinkin cottifrutteja aina aamulla, illalla ja joskus jopa päivällä... Pussiläkerolit ovat niin pirun koukuttavia (aseman karkkikaupasta parhaimmillaan VIISI PUSSIA EUROLLA!) ja saatoin ahmia niitä muutamankin pussin päivässä. Pepsi Maxiin tutustuin keväällä, ja jäin välittömästi koukkuun. Sokerin himot olivat valtavat. Mahani oli jatkuvasti täynnä ilmaa, sekä vatsa ripurilla. Tai sitten vaihtoehtoisesti en kakkinut moneen päivään, mutta silti vatsassa tuntui olevan ulostetta vaikka pöntön tukkeutumaan asti.. Heh, kaunista..
Nyt olen pari viime päivää pyrkinyt jättämään makeutusaineita vähemmälle. Juon edelleen funlightia ja ostan purkkaa, mutta muuten koitan sekotella maustamattomaan jukurttiini pähkinöitä. Oloni on yllättävän virkeä, eikä ollenkaan niin nuutunut. Ajattelen ruokaa koko ajan, mutta mulla ei ole sellaista sairaallollista himoa syödä just kello 16, vaan elämäni ei kaadu siihen jos syön aiemmin tai myöhemmin. Trendi kolahti tänään postilaatikosta, ja siellä oli sopivasti juttu aiheesta. Kirjoittaja kertoi laihtuneensa kun jätti makeutusainesörsselit kauppaan ja rupesi syömään yksinkertaisia ja puhtaita ruokia.

Makeutusaineet kuulemma voivat aiheuttaa selluliittia, jota mulla on oikeasti tosi paljon. Ei kai se ihme olekaan jos sitä kertyy, kun keho ei osaa mitenkään käyttää makeutusaineita hyväkseen. Olen oivaltanut että kalorit ratkaisee, mutta ei ole sama mistä ne saa. Monella anoreksiaa sairastavalla tuntuu olevan se käsitys, että on ihan sama syödä 1500kalorin edestä jäätelöä, nappasta monivitamiini ja kalkkitabletti naamaan. Kehon ja olon kannalta se ei todellakaan ole ihan sama. En ole koskaan vältellyt rasvaa sairaalollisesti, olen aina sipaissut margariinia leivälle jne. Silti olen päättänyt nyt lisätä rasvaa ja kasviksia ruokavaliooni. Olen aina ennen kompensoinut esimerkiksi kasvisten ja hedelmien kalorit jäätelöannoksella. En todellakaan syönyt kasviksia joka aterialla, vaikka salaatista ja omenoista välitinkin. Nyt olen päättänyt, että puolet lautasesta täyttyy salaatilla tai kasviksilla.

Pelkään vain, että tämä on jonkun ortorektisen vaiheen alku ja taas suistutaan anoreksian ihmeelliseen maailmaan. Olen päättänyt että kerran viikossa saan herkutella suuremmin (kenellekään ei varmaan jäänyt epäselväksi, että tällä kertaa se oli maanantai). Muuten koen jopa pientä hysteriaa ruokaa kohtaan, esimerkiksi eilen sain ahdistuskohtauksen mustikkapiirakka palasta. Oli pakko syödä kun oli vieraitakin, kaiken lisäksi olin leiponut sen itse. Tänään ostin purkkaa ja söin sitä jo aika paljon. Nyt on maha kipeä, ja koen sortuneeni uudesta ruokavaliostani..

Sairastuin anoreksiaan syksyllä 2008 oikeen rajusti, ja se lähti käyntiin juuri näin :(.

Oh fuck, it is morning

2010-07-26T13:02:00.000+02:00

02:45 : Oli sitten pakko syödä ne läkerolit. Mahassa kiertää ja koskee. En osaa päättää nukunko hiukset kiinni vai auki. Laitan tukan kiinni. Käteeni jää viisi hiusta. Otan hiukset auki. Toiset viisi. Pitää alkaa biotiinikuurille.

08:15 : Avaan silmät. Ei, on aamu. Taas yksi uusi paska päivä edessäni. Olen päivää lähempänä kuolemaa, päivää lihavempi ja ryppyisempi. Ennenkaikkea yhtä päivää onnettomampi. Kusettaa, janottaa, suussa on paha maku mutten jaksa nousta ylös. Miksi en voi nukkua pitkälle iltapäivään kuten muut ikäiseni? Sitten muistan: mun pitää mennä vaa'alle. Juoksen alakertaan, odotan numeroiden ilmestyvän näytölle. Kilo pois hups! Saisi lähteä enemmänkin! Otan kahvia kuppiin, pidän kuppia reiteni päällä. Ai hittolainen kun se on kuuma ja polttaa polttaa. Tuntuu kivalle.

11:15 : Tutkin Hennesin postimyyntikuvastoa, syön jo toista jäätelökulhoa samalla. Lisää lisää, otetaan vielä karkkia. Hups, pussi meni vanhempien kanssa alle tunnissa. Olen taas epäonnistunut. En kuitenkaan jaksa tuntea huonoa omatuntoa, aamuinen painoni pyörii edelleen mielessä. Huomenna menen zumbaan, samoin torstaina. Pakko alkaa tekemään jotain. Pakko ryhdistäytyä. Olen varma, että olen lihonut viisi kiloa. En ole, mutta ulkoisesti ihan varmasti!! Olen löysä.

13:40: Pitäisi raahautua kirjastoon, tahdon lainata Bridget Jonesin. Ehkä se lohduttaisi? Elokuvat ainakin lohduttivat, en ole maailman ainut paino-ongelmainen, itsetunto-ongelmainen, seurusteluongelmainen tai yksinkertaisemmin sanottuna moniongelmainen. Ainut vaan että Bridget ei ole tosielämän henkilö. Minä en ole satuhahmo vaikka kuinka haluaisin. Haluaisin kävellä itsevarmana kirjaston ovista ulos, tavata kämppikseni kahviossa ja pistää ilmoitus nettiin, koska toinen kämppis muuttaa pois. Sekin stressaa.

Kaikki valuu ohitseni, plim. Päivät vain kuluvat. Minä kulun mukana ja vanhenen. Sen sijaan elämäni ei mene yhtään eteenpäin. Klishee, mutta samaa paskaa päivästä toiseen. Tahdon uudet Ilonapit, toisaalta voisin nostaa Cipralexin annostusta ja sitten palata takaisin normaalin. Olen ennenkin aiheutellut lieviä manioita itselleni tuolla konstilla. En vain jaksa tätä tasaista elämää, jossa on vain alamäkiä eikä ylämäkiä!!!
Psykiatrian poliklinikkaa ei vointini kiinnosta. Lasku tuli kyllä, 33.80euroa B-lausunnosta. Kiitos, siten te minusta välitätte. Soittele sit joskus kun saat sieltä kelalta päätöksen niin katotaan miten hoitos jatkuu, mut tässä työryhmässä et ainakaan voi jatkaa et pääsisist täältä niiku mahdollisimman nopeesti ulos!!
YTHS: En oikeen tiedä miten voin auttaa. Tuolla painolla et tuu kelalta tukea saamaan mut sun veriarvot on ihan normaalit ja kaikki muutkin taitaa olla... Varaa uusi aika elokuuksi jos tuntuu et tarviit niiku jotain...niin no sä sanot et syöt normaalisti...no jos tarviit ni varaa vaa aika

TätiTerapia (ainakin toivoen, että terapia pääsisi ees alkamaan): Olet siinä tilassa etten oo varma mikä sua auttaa, ei se välttämät oo terapia ainakaan mun luona. Siis voidaan me koittaa mut.. Ai syömishäiriökeskus ei käy no tuu sit vaa mun luo jos saat tuen.. Mut siis oot käyny jo terapias ja mä en tiedä voiko kukaan terapeutti sua edes auttaa.

Muahahaa, olen varmasti kaikkien mielenterveyspotilaiden joukosta se hankalin. Hernepussi kun olen niin mua heitellään joka paikkaan mut kukaan ei osaa auttaa oikeesti. Olen kuulemma niin kiinni omissa pikku näkemyksissäni ettei niistä pääse eroon noin vain. No yksin kait tässä sitten pitää taistella, mutta miksimiksimiksi en saa kunnon apua masennukseen ja ahdistukseen?

En mä voi poistua huomenna täältä sisältä, helvetti oon turvoksissa! En tahdo nähdä ketään tuttua, en jaksa meikata, ei en jaksa olla mitenkään yhteiskuntakelpoinen tänään enkä huomenna. Vaihdan hellemekkoa sata kertaa, tossa oon läski tossa oon läskimpi, isot kädet ei voi lähteä. Istun murjottamassa kotona. Se ei ketään haittaa, paitsi vanhempiani kun olen koko ajan tiellä ja niiden jaloissa. Koti on ahdas, ja äiti hermostuu aina kun vaellan pitkin kämppää. Se hermostuu muhun kun haen vettä ja se tekee ruokaa, kun se ei mahdu kunnolla tekemään sitä.

Isä valittaa koko ajan, kun mä olen niin äkäinen. Ei saa koskea. Ei saa varsinkaan tuijottaa, helvetti soikoon. Siis voi herranjumala pitääkö mun kävellä suhun selin kun en saa ees vilkaista!!! Kyllä vain, älkää katsoko mua. Tahdon olla yksin ja sitä kai olenkin kun ajan kaikki vain pois. Ketään muuta masennukseni ei tunnu haittaavan. Sain äsken tekstiviestin Nokialta miten pääsen käyttämään laskinsovellusta kännykässäni. Excuse me what :D! Ainakin Nokia muistaa mua, kukaan muu ei.

13:59: Huippumallihaussa alkaa viiden tunnin päästä. Vedän legginsit jalkaani mekon alle, olen sheivannut jalkani joskus kuukausi sitten. En vaan jaksa välittää, mutten kehtaa apinanakaan kulkea tuolla. Liian vaikeaa, en jaksa. Tukka roikkuu rasvaisena, en voi käyttää kuivashampoota. Kaiken tämän paskan lisäksi mulla on ollut pari kolme kuukautta päänahassa jokin rupitulehdus? Revin aina ne auki ja se voi olla syy hiusten lähtööni. Kutittaa niin vitusti, eikä apteekin tötkötit auta. Ihotautilääkärin taksa taitaa olla joku satanen vartilta, ei kiitos. Nyt sammutan koneen.

Kooma

2010-07-25T19:17:00.000+02:00

Takkuaa, takkuaa, takkuaa.. Kaksi viikkoa olen palanut halusta kirjoittaa! Ei vaan ole ollut konetta, mutta kännykällä onneksi pääsin lukemaan blogeihin tulleet päivitykset. Saavuttuani Talollemme parisen viikkoa sitten, tunsin kovaa kaipuuta lapsuuteen. Ai että miten me leikittiin ja nautittiin elämästä kaverini kanssa! Syötettiin mummon koiralle kasvispaskaruokaa, ja ihmeteltiin miksi se ei syö sitä. Ei ole mummoa, ei ole koiraa. On kaveri, jota näin viiden minuutin ajan. Muuten ainoat sosiaaliset kontaktini ovat olleet vanhemmat ja taisin minä pari sanoa kummilleni sanoa. Siinä se. Kivaa lukea facebookia kännykällä, ja muut lisää bilekuvia ja elävät elämäänsä. Minä en elä, pysyttelen hengissä ja päivittelen "tylsää..leivon keksejä"- lauseita ja ties mitä turhaa.

Päivät ovat menneet samaa rataa. Odottelen aamulla aamiaisaikaa, iltapäivällä katselin Dr.Philiä ja illalla huippiksen brittiversiota. Olisit paska voinut liikkua vähän enemmän! Siis en todellakaan saanut persettäni ylös sohvalta. Pari kertaa jumppasin ja ai että jumppasinkin! Ahminta rajoittui pariin päivään, mutta muuten mussutin kaikkea epäterveelistä.

Tänään ajeltiin sitten takasin vanhempien kotiin. Talolla vanhemmat olivat sulassa sovussa, mutta kotona sitten heti riidellään. Äskenkin tuli isän kanssa riita, että luovuttaisi koneen mulle. EN jaksa kuunnella. Olen muutenkin ollut pinna kireällä, koska kahden viime viikon aikana olen alkanut saamaan elämäni pahimpia ahdistuskohtauksia. Olen niin lihava, olen niin löysä ja plaaplaaplöö. Kohtausten aikana sydämeni pumppasi melkein irti rinnasta, en saanut henkeä, silmät täyttyvät jostain epämääräisestä nesteestä. Silti olen muille happy face ja itken itkuani vessassa.

Kävin tänään vaa'alla. Entinen aamupainoni on nyt iltapainoni. En voisi olla tyytyväisempi, ottane huomioon mitä kaikkea olenkaan syönyt viime viikkoina. Ahdsituksen tullessa jätin syömättä (ja paristi ahmin), mutta muuten olen syönyt kai aika samalla tavalla kuten ne kaikki muutkin! Siis että minä, olen käyttäytynyt normaalisti! No anyway, en tiedä toivonko painon pysymistä samoissa vai alempia lukemia.. Näin löysä en ainakaan halua olla, jokainen sentti on mussa liikaa. Olen joskus miettinyt pitäiskö paljastaa mittani blogissani, mutta ketä se hyödyttäisi? Koitan pitää tän aika lukuvapaana, eli ei kaloreita ja muita sellaisia.

Kiitos muuten kommenteistanne <3! Ette arvaakaan miten paljon ne merkkaa mulle.

Sorry, I am just so tired

2010-07-08T19:25:00.000+02:00

Jumankeuta. Vielä 50metriä. Jalka ei nouse senttiäkään, ja meinaan lentää taaksepäin. Olen niin helvetin väsynyt, että voisin alkaa itkemään kotitalon alaovelle. Pyörryttää huimaa. Tulen kotiin, pakotan itseni syömään. Kaltaiseni ahmatti on joutunut viimepäivinä ihan totta pakottamaan ruokaa alas! True-ana olisi toki ottanut ruokahalun menetyksestä ilon irti, mutta en minä. Minä haluan syödä, koska muuten menen säästöliekille. Jos olisin ollut liian vähällä ruokavaliolla tämän viikon, ensi viikolla olisin varmasti varmasti ahminut. Se olisi tarkoittanut sitä, että kaikki menettämäni kilot olisi tullut takaisin rasvana. Siksipä en menetä yhtään kiloa, valitettavasti.

Ruokailusta on tullut rutiini. Silti tukkani tippuu tuppoina päästä (näin paha hiustenlähtö oli sillon joskus laihana...), olo on kerrassaan niin nuutunut. Pakotan itseäni lenkille, kuntosalille. Pakko pyöriä monta tuntia päivässä kaupungilla. En saa jäädä kotiin makaamaan. En halua jäädä masennuksen vangiksi sänkyyn!

Huomenna lähden kaverin mökille ~~nauttimaan~~ hyvästä ruuasta, juomista ja tietenkin rantasaunasta ja merestä! Sitten on taas aika istua 7h 30min junassa kohti pohjoista, korpea. Siellä vietän pari viikkoa, tietenkin ilman kavereita ja nettiä. Pääsen kyllä kännykällä nettiin, mutta en saa postauksia tehtyä. Yritän livistää nettikahvilaan joku päivä, kun varmasti tulee tarve purkaa ajatuksiani...

Olen siis viikon juossut pää kolmantena jalkana, vaikkapa sitten itsekseni lenkillä. Nyt alkaa taas ajanjakso, jolloin olen vangittuna taloon. En jaksa tehdä enkä ajatella mitään. Kaikkihan nyt sitten muistaa surullisen kuuluisan pääsiäiseni Talolla, jolloin ahmin koko loman putkeen :--). Eipä se pääsiäinen montaa päivää kesänytkään, mutta tämä loma kestää kaksi viikkoa! Pelkään ihan kamalasti että alan ahmimaan. Ahminnan ajattelu ei auta asiaa, koska se pitää ahminnan mielessäni. En osaa kuitenkaan olla ajattelematta.

Mun sormet ei edes jaksa kirjoittaa. Tahtoisin vaan nukahtaa ja nukkua tän olon pois. Mutta enhän mä nyt vielä saa sänkyyn mennä, idiootti! Olisin halunnut panostaa tähän postaukseen kun uutta ei kuitenskaan (ainakaan kuvien kera olevaa) tule hetkeen, mutta en vain jaksa. Anteeksi.

Oma kulissi kullan kallis

2010-07-05T08:49:00.000+02:00

Annan kuolan valua pitkin poskea ja tyynyliinaa, tuijotan vieressäni olevaa patteria. Voihan sen elämän näinkin viettää, mikäs vika se tässä on? Kukaan ei kysy mihinkään, joten olen omillani. Velvotteitakaan ei ole, paitsi että kaupassa pitäisi käydä. Niin ja joo vois tietysti siivotapedatapetiviedäroskat etc. Ahdituksen liimautuessa yhä syvemmälle päähäni (lue:kehooni), pyydän kämppistä hakemaan pari jukurttia mulle kaupasta. Toissapäivänä kun tulin kotiin, juutuin jo heti ulko-ovella kiinni lehtiin. Kukaan ei ole siivonnut viikkoihin, eli nähtävästi itse olen se viimeisin joka on vaivautunut kuuraamaan koko kämpän tai edes imuroimaan. Kivaa alkaa siivoamaan taas kun en ole edes ollut täällä, ja kohta lähden sitten taas matkaan :). Jumalauta haluan YKSIÖN.

Odottelen yksiötä samalla tavalla kun prinssiä kotiovelle. Pitäisi alkaa toimimaan. Niin se vaan on ettei mikään tule ilmaiseksi eikä kukaan tule mua kotoontakaan hakemaan!!! Mutta kun en pääse sängystäkään ylös. Paitsi toki jääkaapille. Huomaan miten ennalta-arvaamattomat ruokatilanteet saavat minut stressaamaan päiväkausia eteenpäin: olen tänään poikkeuksellisesti tekemässä jotain, ja lähden kaverini kanssa lintsille. Olen viimeiset, öh, kolme päivää miettinyt pitääkö minun nyt syödä pari päivää kevyemmin (ei onnistunut, tietenkään) koska siellä tulee varmaan syötyä kaikkea kiellettyä ja lihottavaa. Vai tuleeko? Pohdin päässäni tuhansia vaihtoehtoja koskien ruokaa, meikkiä, pukeutumista. Mietin jopa että millä mielellä minun täytyy olla, etten vaikuttaisi taas ihan tylsälle hylkiölle.

Well, ehkä oli hyväkin saada tällainen masennusahdistusvamma tähän väliin, joka siis sitoi minut sänkyyni. Sillä nyt jaksan pitää taas kulisseja yllä tämänkin päivän, hip hip hurraa!

Seinä on mielenkiintoinen näky!

2010-07-01T14:09:00.000+02:00

Vaatteita lattialla. Vaatteita kirjotuspöydällä. Vaatteita kaapissa. Shit! En saa edes laatikostoa auki, joku rytky ottaa kiinni joka lokeron kohdalla. Mutta nyt lähtee! Tuo pois, koska näytän läskille. Tuo on ostettu..ala-asteella? Roskiin. Sama rata jatkuu. Pihinä ihmisenä heitän harvoin mitään pois, koska "tota voi kuitenki joskus käyttää/ehkä se tulee vielä muotiin". Tänään tein pientä poikkeusta, heitin kaikki liian pienet (eikö ne mahtuneet kuukausi sitten???) ja muuten vain kuvottavat vaatteet pois. Aikaa käytetty tunti. Kappas, ilopillerin aikakin on mennyt jo ajat sitten. Menen vastahakoisesti lääkekaapille hakemaan lisää buspironia, joka ei liiemmin ole vaikuttanut mielialaani.

Tiktoktiktak. Ei se aika kulu. Mitähän sitä tekis. Plää, ei kiinnosta mennä ulos. Telkkarikaan ei kiinnosta. Ei kiinnosta mikään. Ennen siivouskohtausta ja sen jälkeen olen katsonut valkoista seinää, sekä päivitellyt bloggeria viiden minuutin välein. Elämä lipuu ohitse mut menköön. Äiti hengittää jatkuvasti niskaan, millon tulen sitten Helsingistä pois. En tiedä. Millon menen sinne? No en mä tiedä. Mitä teen siellä? No...en mä tiedä? En jaksa koko ajan suunnitella ja aikatauluttaa. Rakastan listailua ja suunnittelua, rutiinit tuo turvaa. Nyt olen vaan aivan liian väsynyt sellaiseen.En mä jaksa antakaa jo olla!

Vanhemmat patistavat apteekkiin, mutten millään jaksaisi kävellä autolle, nousta autosta, kävellä apteekille, jonottaa, kohdata joku farmaseutti, käyttää rahaa tililtäni. Vastahakoisesti astelin tänä aamuna Kelalle selvittelemään miksi terapiani on hylätty eikä B-lausunto ole edes saapunut. Huh, lausunto oli kumminkin saapunut sinne, muttei vaan ollut ehtinyt koneelle ennen päätöksen tekoa. Mitä helvettiä :---D. Hakemus onneksi käsitellään uudelleen, elokuun alussa voisi olla jo päätös tullut!

Kaltaiseni laiskatytär saa jatkuvia kommentteja siitä, miksi en vastaa suoraan kysymyksiin ja välttelen kaikkea. En jaksanut lähteä isän kanssa pesemään mattoja, kieltäydyin eilen moppaamasta koko taloa. Muutaman mulkoilun jälkeen suostuin auliisti moppaamaan talon, toivottavasti kukaan ei huomaa etten todellakaan ottanut joka nurkkaa :x. KotiHelsingissä kämppä on varmaan kunnon paskaläävä, kämppikseni on ollut itsekseen siellä jo monta viikkoa. Vessanpytyn siivous, anyone? I am coming!!

Back2business

2010-06-30T10:45:00.000+02:00

Hyvää myöhäistä jussia kaikille :)! Olen koneellakoneellakoneella!!! Ensimmäistä kertaa pariin viikkoon, ah ihanaa!

Puuhpaah, hengästyn jo pelkästä olemuksestani ja ajattelemisesta. Miten tiivistää kuulumiseni mahdollisimman mielenkiintoiseen muotoon..? Kahden viikon ajan olen elänyt 'sitku'maailmassa. Sitku oon kotona Suomessa kirjoitan blogiini siitä ja siitä, sitku oon kotona alan laihduttaa..

PASKANMARJAT. Tässä sitä ollaan, vanhempien hoivissa. Tuijottelen ruutua, enkä keksi kirjoitettavaa. Päästyäni autosta ulos, ryntäsin tsekkaamaan iltapainoni. Ooh, olen lihava! Miten ratkaisen asian? No tietenkin ahmimalla. Huoh. Voisin jatkaa valitusta siitä, miten valaankokoinen ruumiini aiheutti tsunameja hotellin uima-altaalla, miten suihkussa käydessäni havahduin siihen etten näe mahani takaa edes jalkateriäni. Miten ahdistus puristaa rintakehää, kuin olisi 50kilon paino sen päällä. No mutta. What is done, is done vai miten sitä sanotaankaan? Tänään on uusi päivä. Loma on ohitse! Olen toistaiseksi, vielä (sormet ristiin nyt, koputa puuta!!!) pysynyt täydellisessä kontrollissa. Pelottaa vähän mihin paranemishaluni on joutunut, mutten voi tälle mitään. Jokainen kadotettu gramma olisi voitto! En tahdo muuta kuin laihtua,ihan pari kiloa vaan. Tajusin sen nimittäin eilen lukiessani Oliviaa ja Kauneus&Terveys-lehteä.

Olivialehden uusimmassa numerossa oli juttu terapiasta. Siinä kirjoittajana oli 6vuotta terapiassa käynyt henkilö, johon terapia ei ole purrut. Just like me! Mukaani tarttui myös uusin Kauneus&Terveys, jossa oli juttu syömishäiriöstä. Lehtiartikkeleihin viitaten, paranemishalun pitää lähteä henkilöstä itsestään. Juuri nyt minulla ei sitä ole. Terapiakin loppui terpan jäädessä äityslomalle. Kaikki on käsissäni, ohjat on vain minulla. Kukaan ei enää potki perseelle. Kelassa on vetämässä hakemus psykoterapian rahoituksesta, mutta luultavaa on ettei se mene läpi (eivät korvaa syömishäiriöisten terapiaa juuri ollenkaan). Olen omillani ilman hoitoa. Voi herranjumala mihin joudunkaan! Apua, kontakti mulla on psyk.polilla. Sieltä ne haluavat mut YTHS:n potilaaksi, koska eivät osaa antaa oikeanlaista hoitoa mulle. Pitäisi varata aika vielä elokuuksi, ja mahdollisesti hakea VALTAVA-rahoitusta terapiaan. Eihän mulla enää ole rahaa edes maksaa esihaastatteluja kellekään terapeutille. Viimeksi meni vajaa 200e, omasta pussista of course.

En ole turvassa. Kontrollin menetys pelottaa. Niinpä kontrolloin lihonutta, ihraista, saastaista ruumistani. Voi vittu jos ratkean taas ahmimaan! Jos onnistun voittamaan ahmimishimoni ja jopa laihtumaan, pelkään etten pysykään siinä "parissa kilossa". Viimeksi tuli nähtyä, että pari kiloa on helposti viisi, seitsemän.. Kymmenen...

But guess what? Kuten jo todettua, ei tarvitse kertoa kuulumisia kellekään. Sitä ketään ei ole. Aivan sama mitä teen, kukaan ei taida koskaan saada tietää sitä. Loma meni hyvin, oli ihanat kaksi viikkoa. Ainut vaan, etten taidakaan viettä kesää porukoiden huovissa. Meille tuli tosi paljon riitoja, koskien mm. laihdutusta ja syömistä. Olen nyt vanhemmillani mutta, ah, juuri kun sain tavarani kaappeihin loman jäljiltä, pakkaan uudestaan. Tämä nainen lähtee Helsinkiin! Ei töitä, ei koulua, ei kavereita. Vain minä ja kahdeksan neliön huoneeni. Tahdon eristäytyä, eikä se onnistu täällä. Olen innoissani!

Kerrassaan uhkun laihdutustarmoa ja laihdutushalua. Toivon tämän olevan joku huono vaihe, toivon järjen taas voittavan. Mulla vaan on viime ajat ollut niin paha olla, joten euforia on tervetullutta. Ketä mä luulen huijaavani, tiedänhän minä ettei ole sitä XX kilon pilvilinnatodellisuutta. Vai?

Nyt ylös koneelta, tuollahan paistaa aurinko. Nauttikaamme kesästä, nyt kun se vihdoin on täällä!

Lomalomaloma

2010-06-13T20:05:00.000+02:00

Hei vain. Tämä nyt on aivan turha postaus, koska ei ole mitään kerrottavaa. Olen ollut vanhemmillani, ja kaikki on ihan okei. Olo vaan on niin yksinäinen, olen koittanut ottaa yhteyttä kavereihin muttei ne vastaa.. Joka tapauksessa, lähden pariksi viikoksi etelänlämpöön porukoiden kera. Ajattelin vain ilmoittaa ettei tarvitse kenenkään huolestua missä olen kun ei tule päivityksiä :). Itse ainakin olen tälläkin hetkellä monesta täällä huolissani, ennen niin tiuha postaustahti mutta nyt ei ole aikoihin kuulunut mitään... Pitäkää itsestänne huolta, olette sen arvoisia <3

Elämän liekki

2010-06-06T22:50:00.000+02:00

Huoh, ehkä tuolla ruudun takana onkin joku.. Olen otettu jokaisesta kommentista, piristävät paljon<3. Tänään tulee astetta vakavampaa asiaa. Jälleen kerran syömishäiriö osoitti terävät kyntensä, kun vei tästä maailmasta pois yhden arvokkaan ihmisen. Yllätyin, kuinka paljon kyseisen henkilön poismeno minua koskettaakaan. En henkilöä tuntenut edes netin kauta, seurailin vaan hänen kirjoituksiaan ja ajatuksiaan gallerian ja erään keskustelupalstan kautta. Ainakin hän on nyt vapaa ahdistuksesta ja syömishäiriön vankilasta. Tää vaan on niin p*ska sairaus. Ja tuo ihminen olisi ansainnut parantua, koska halusi sitä ja vihasi tätä helvetillistä sairautta. Syömishäiriöiden hoito on Suomessa vaan niin hanurista: punnitaan, tai et tule ollenkaan. Ilmeisesti mt-puolen hoito tyssäsi menehtyneen kohdalla tähän. Näin myös minua on kohdeltu terapiassa. Maksavana asiakkaana sain kuitenkin tapella punnitusten pois jättämisestä varmaan puoli vuotta ellen enemmänkin.

Rasvaprosenttihysteriani on hieman laantunut, ei tosin paljon. Kun olin mittauttamassa sitä, ahdistuin myös painostani. Enhän minä voi siitä sanoa juuri mitään, aina paino pitää ottaa samalla vaa'alla. Kokemusta on useita kiloja eri päivän aikana eri puntareilla otettuna (ja kaikki aamulpäivänä!). Töissä sain kamalat ahdistukset, kun söin letun kermavaahdolla ja mansikkahillolla. En olisi ikinä itse tollaista ostanut eilisten mättöjen jälkeen, otan vaan kohteliaisuudesta ja kun kerran mulle tarjottiin se. Oli vain pakko, olen niin persaukinen että syön ihan mitä tahansa mitä ilmasin tulee. Silti käytin eilen 4e karkkeihin, josta puolet lensi roskikseen.

Mun vaan on niin paha olla. En jaksaisi enää millään puristaa näitä muutamia viimeisiä työpäiviä. Sitten alkaakin pitkä loma. Jos olisin ollut viksu, olisin hakenut vaikka heinäkuuksi saikun. Ei mulla sillon oo työvuoroja edes, enkä jaksa tehdä ja kusetin työnantajaa "koulukiireitä, en ehdi töihin"-valheella. Saan siis kelalta huikeat 200e tuolta kuukaudelta. Kynnys jäädä saikulle on ihan toivottoman iso. En koskaan kykenisi myöntämään itselleni enkä ennen kaikkea läheisilleni, etten ole työkykyinen. Laihana se oli helpompaa. En ehkä ollut ihan kunnossa, kun en päässyt metroasemmalla portaitakaan ylös. Sattui polviin ja lihaksiin. Kirjotin kirjaan, omaan pikku maailmaani, jokaikisen kalorin ja oksennuksen. Nyt olen normaali keholtani, mutta sairas mieleltäni. En edes saa oikeen apua.

Se on jo todettu, että laihuus ei tuo onnea. Muttei se voi tämäkään olla, olen ollut jo kauan paremmassa kunnossa. Vihaan kehoani kilo kilolta enemmän. Kaikki väittivät, että se menee ohi kunhan tottuu uusiin mittoihin. Mutta minulla ei ole mennyt. Ei koskaan. Koen olevani eritavalla sairas kun muut. Silti haluaisin elää elämää, mennä rannalle kaveriporukalla ja olla bikineissä ilman ahdistusta. Ehkä kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettu onnelliseksi? Suoritan vaan päiviä eteenpäin. Annan kaiken lipua ohi, ajattelen että illalla olen tyytyväinen kun pääsen unimaailmaan pois täältä. Haluaisin vain nukkua, niin möröt olisivat poissa.

Hävettää, kun olen viime päivinä pohtinut kuolemaa niin paljon ja silti vaan hukkaan elämäni. Miksi en vaan osaa elää ja nauttia tästä? Puhu äänellä jonka kuulen...

Todistusaineistoa

2010-06-05T18:02:00.000+02:00

Oho. Juuri kun viime postauksessa pääsin elvistelemään, ettei elämässäni tapahdu mitään. Kaikki kääntyi päälaelleen eilen. Menin typeränä rasvaprosentin mittaukseen. Oon ihan normin ylärajoilla, ellen jopa ylipainoinen sen mukaan! Mitä helvettiä? Joo, olen läski sen kyllä tiedän. Kaikki ne syödyt proteiinigrammat ovat tuntuneet menneen hukkaan. Miten mun painoisella ees voi olla noi korkee rasvaprosentti?! Itken nytkin, itkin eilen koko päivän. Menin suoraan mittauksesta uudelle psykalle, joka uhkasi feidata mut. Kukaan, tai ainakaan hän, ei voi antaa takeita että terapiasta olis mitään hyötyä. Loppuajan inisin ja kitisin miten kukaan ei halua mua potilaaksi ja kaikki kääntävät takkinsa. Ei voida auttaa täällä, mee tonne, ei voida täälkää, joko kysyit sieltä... Lopulta se sanoi, että jos tavattais vielä kerran ennen kun paperit lähtee Kelaan. Mun on pakko olla edustuskunnossa tiistaina. Eikä mitään ehkä vaan PAKKO.

Murruin tuosta ihrauutisesta täysin, no olenpahan ollut koko ajan oikeassa. Jouduin vielä illaksi töihin, ja töiden jälkeen viilsin monta viiltoa.. En saa tätä oloa pois. Kaikkein ironisinta tässä on se, että syön karkkia tällä hetkellä. En ole aikoihin syönyt ainakaan yli kulutukseni, mutta nyt se sitten taas tapahtuu. Samalla kun suuni käy, katson thinspiration kuvia. Ou jee, tällä menetelmällähän sinne päästäänkin.

Viime päivinä on kaikki ollut ihan sama. Minä luovutan.

Sielunhoitoa

2010-06-01T09:10:00.000+02:00

Ei ole mitään kirjoitettavaa. Mitään erikoista ei koskaan tapahdu elämässäni. Liikun eteenpäin samassa harmaassa massassa, kaikki on niin samantekevää. Tämä viikko menee juostessa hoitokuvioissa (terapiaa, psykologia, psykiatria, verikokeita, lääkäriä, uusi terapeutti..). Miksi? Ei minua mikään vaivaa. Psykiatri eilen vähätteli ongelmia ja olen kuulemma erittäin normaalipainoisen näköinen tyttö, en hänen silmäänsä näytä alipainoiselle. Mihin ihmeeseen koko kommentti liittyi edes? Se että olen lihava, ei kaipaa lisäselityksiä. Faktaksi todettu jo monesti. Kärsin kuulemma kuitenkin anorektisesta ruumiinkuvasta olematta anorektinen. Selkeää.

Jatkuva omien hoitokuvioiden selvittely saa mut repimään hiuksia yksitellen pois. En jaksaisi millään aikatauluttaa elämääni enää yhtään enempää. Kaikki ajat ovat jotenkin huonosti ja epäsovussa toisiinsa nähden, ja lopulta olen päivässä pois kotoa 14tuntia. Tänään on ainoa vapaapäiväni töistä, eikä ole vielä mitään sovittua menoa!

Ajattelinkin tämän poikkeuksellisen vapaapäivän kunniaksi tehdä mm. seuraavia asioita
* mennä rannalle ottamaan aurinkoa ja lukea jotain hyvää kirjaa. Olen juuri niin kauan ennen kuin läskiahdistus valtaa mieleni, mutta koitan ottaa ennakkoasenteen että ahdistus pysyy poissa eikä näin ollen pilaa päivääni
* juoksulenkille kun kuten jo totesinkin, on niin ihana ilma
* tehdä vartalonkuorintoja, hiusnaamioita ja kaikkea tyttöhömppää.

Sen sijaan en ajatellut antaa ruokailulle sijaa tänä päivänä....

Anteeks vaan kaikille

2010-05-27T19:23:00.000+02:00

No en voi mitään sille, etten laihdu vaikka käynkin kuntosalilla ja ties missä liikuntariennoissa!

No ehkäpä vika ei oo siinä mitä teet vaan kun mussutat koko ajan, voisit kattoo mitä suustas pistät alas. Eihän toi paitakaa koht mee kii ja se on ihan uus!!

Sillä välin kun äitini kommentoi kiihkeästi isäni hiukan pyöristynyttä olemusta, minä lusikoin jäätelöä kurkustani alas. Mitä vittua lehmä teet?? Olen koko viikon ollut maanisena liikenteessä, virtaa on riittänyt. Päätin että nyt paranen ja päläpälätsirputitsirp, otinkin lapparin start-listan avukseni ja päätin syödä ainakin sen verran kaloreita päivässä. Kunnes tuli tämä aamu joka romutti kaiken. Kävin puntarilla. Olin lihonut kilon sunnuntaista. Mitä tekisi HyväAnorektikko? Paastoaisi, vihaisi itseään enemmän. Entä mitä teen minä? Ratkaisen asian ostamalla pehmiksen, syömällä mäkkiaterian (Plus-ateria oikeastaan), ostamalla suklaalevyn puoliksi vanhempien kanssa. En toteuta anorektikon konkretiaa, mutta oi kyllä. Vihaan itseäni enemmän kuin milloinkaan.

Tapasin uuden terapeutin viikko sitten. Hän oli oikein mukava, ihmetteli mikä ahterissani, alleissani, reisissäni ja mahassani oikein ahdistaa. Ai että mikä? Kerroin etten voi jatkaa elämääni tässä ruhossa, vihaan tätä niin paljon. Vaikka kuinka haluaisin, en enää kykene anorektikon ruokavalioon. Olen miettinyt kuukausia, miksi en pysty? Löysin vastauksen siihen tällä viikolla. En pysty siihen siksi, koska sairaus ei ole nielaissut minua vielä kokonaan. Minussa on se tervepuoli, joka huutaa lupaa syödä ja paranemista. Kaipuu normaaliin elämään on kamala. Olen alkuviikon elänyt normaalia elämää. Koitin ottaa ruokailuni mahdollisimman rennosti, menin kaverini kanssa lenkille sosiaalisista syistä. Raahasin ahterini jopa zumbatunnille! Silti, "start ei lihota"-lausahdus ei näköjään pidä paikkaansa minun kohdallani.

Alkuviikosta olin niin pirteä, että ihmettelin itsekin jaksamistani. Oot muuttunu tyttö, jotenki nii ihana ja niin virkee!! Tuon kuulin kaverini suusta ennen tätä päivää. Tänään olen taas tappanut tunteitani ruualla, raidoittanut hiuksiani toivoen edes pientä välähdystä kauneudesta..

Anteeksi kaikille tästä purkautumispostauksesta. Luin tämän itse läpi, enkä saa mitään selvää mistään... Päätin kuitenkin julkaista tämän. Jatkan päivän kulumista jäätelölinjalla. Voisko tästä vittu tulla jo loppu!

Tyttö joka leikki pintaa syvemmällä

2010-05-23T09:26:00.000+02:00

Häpeä, itseinho, yksinäisyys, masokismi. Viime päivinä nuo möröt ovat ottaneet minusta isomman vallan ja hukun avunhuutoni kanssa syvyyksiin. Kukaan ei tule nostamaan minua hellästi vyötäröltä ylös kohti pintaa, eikä kukaan edes edes kannattele minua nykytilassa. Puhallan ulos sitä myrkkyä jonka päästöistä koko maailma jaksaa vauhkota.

Muiden ihmisten maailmaan näkyy vain vaivaisia kuplia veden pinnassa, ja ne kuplat vain pienenevät... Ja lopulta varmaan katoavat kokonaan. Kaikki ovat sulkeneet silmänsä, eivätkä edes halua huomata minun räpiköintiäni, tuota loputonta taistelua jota käyn pinnan alla. Kirjaimellisesti hukun omaan maailmaani, vaivun syvemmälle ja syvemmälle...

Minun maailmassani odottaa nuo möröt, jotka eivät päästä enää niin helposti kohti pintaa. Päivä päivältä se käy vaikeammaksi. Ne nielaisevat minut, vangitsevat minut, eikä kukaan tule auttamaan. Tosin miten kukaan voisi enää minua auttaa, sillä kuplani ovat kadonneet. Minua ei nimittäin ole luotu mereen, koska minulle ei koskaan kasvanut Arielin kaunista pyrstöä selviytymistä varten.. Jalastani roikkuu vain pallo kuten vangilla, eikä siinä ole mitään kaunista.

Muutoksia ilmassa (toivottavasti)

2010-05-20T14:41:00.000+02:00

NOT. Huoneessani on kuuma, ihmekös tuo kun koko päivän porottaa aurinko suoraan tänne. Nukun ilman yöpaitaa, silti hikoilen itseni litimäräksi. Herään yhdeltä, kahdelta, kolmelta, neljältä. Aamulla olo on kuin pahoinpidellyllä pikkusialla, ja ei ainakaan piristä lähteä kouluun tai töihin. Mutta arvatkaas mitä, OHI ON tältä keväältä koulu!! Enää yks työ pitää viimeistellä (katsoa kirjoitusvirheet ja muotoilut) mut muuten ei tarvii astua koko rakennukseen kun vasta syyskuussa!! Olen niin iloinen, uskomatonta miten hyvälle vapaus voikaan tuntua. Sulkiessani tenttisalin oven tänään, koin ihanan euforian tunteen. Viime päivät olen jaksanut espressojauheen ja "kohta se on ohi"-ajatuksen avulla.

Huomenna tapaan erään henkilön, joka voisi aloittaa kanssani psykoanalyyttisen terapian ensi syksynä. Jos Kela siis korvaa. Jännittää kamalasti, odotukseni ovat tosi korkealla hänen suhteensa.. Olen ottanut yhteyttä erääseen toiseenkin terapeuttiin, mutta lukuisista soittopyynnöistä huolimatta hän ei ilmoitellut mitään itsestään. Pelottaa, että putoan jos se osottautuu yhtä kamalaksi kuin psyk.polin psykologi.

Tulipas lyhyt teksti. Ei ole oikeen mitään kirjoitettavaa. Tämä lämpö piristää niin mieltä, sekä saa ruokahalun laskemaan....

Tästä kesä voi alkaa

2010-05-15T19:32:00.002+02:00

Ihan ekana haluan kiittää teitä kaikkia jotka ovat kommenteillaan minua muistaneet <3. Ette arvaakaan, kuinka paljon piristynkään, kun blogger ilmoittaa että kommentti odottaa hyväksyntää!

Feispuukissa ei ole ketään, kaikkialla netissä on hiljaista. Ei kai se ole ihmekään, tuolla on niin ihana ilma ja kaikki ovat kavereidensa kanssa pussikaljottelemassa jossain. Niin mitkä kaverit. Olin vanhempien kanssa Tallinnassa parin päivän reissulla. Shoppasin tyhjyyteeni, täytin sillä jotain henkistä vajetta. Löysin kyllä todella hyvin vaatteita, samoisa espanjalaisista ketjuista mitä löytyi hiihtolomatripiltäni :). Pitäisi varmaan alkaa tekemään niin, että kävisi pari kertaa vuodessa ostoksilla Tallinnassa eikä muuten sitten shoppaisi. Tykkään kyllä ostella kaikkea, valitettavasti (opiskeija kun olen)... Shoppailu on jollain asteella todella terapeuttista ja itsensä hemmottelua. Sovituskopit vaan ovat ihan kamalia. Se on rahanmenon lisäksi toinen juttu, mitä inhoan shoppailessa. Selluliitti oikeen kiiltää niissä kirkkaissa valoissa, ja peileissä näkyy läskityttö joka on kaukana mallinukkemaisesta ja kiinteästä kropasta.

Shoppailun vastineeksi tienaan ensi viikolla sitten senkin edestä rahaa, huomenna töitä, tiistaina, perjantaina, lauantaina.. Olisi tulossa vielä yksi todella iso tentti, johon pitäisi lukea. En pysty keskittymään, kun lukemisen ohessa pyörittelen vaan mahamakkaraa sormissani. Tunnen miten sormeni uppoavat kehoni pehmeyteen. En ole pehmeiden pintojen ystävä, jos nyt niin voisi sanoa. Kun rummuttaa mahaa, kop kop on se mitä tahdon kuulla.

Olen pikkuhiljaa alkanut tajuamaan, että listat ei ole niitä ainoita oikeita totuuksia joiden avulla jokainen syömishäiriöinen lähtee kohti paranemista. Kuinka moni normaali ihminen oikeasti änkee mahaansa joka ikinen päivä herkkuja, kaksi lämmintä ateriaa, aamupalan, iltapalan, hedelmiä? Syöväthän ne välimerenmaissakin paljon illalla ja vähän päivällä.. Meille tuli tuolla Tallinnassa ihan kamalia riitoja ruokailusta: isäni olisi koko ajan halunnut syödä sitä ja tätä, itse en niinkään. Jos syön kolme riviä suklaata, minulle se on ruokaa ja kaloreita. Se voi olla muusta mussutuksesta sitten pois, en tarvitse niin paljon oikeaa ruokaa. Olen kai hankala, tai sitten vain sairas. Mikä parasta, taidankin olla molempia.

Tallinnanreiss oli kyllä mukava pikku piriste keskelle ankeaa elämääni, siellä vaan vilisi anorektisen laihoja ihmisiä silmissä enemmän kuin Helsingissä. Se on jännä, kotikaupungissani en muista koskaan törmänneeni kehenkään luurankoon. En koskaan. Helsingissä joka päivä tulee vastaan jokunen nälkiintynyt, muutamia huolestuttavan laihoja. Tallinnassa sitten ei ollutkaan muita kuin pikkuriikkisiä, hentoja, keijuja. Kaikkea sitä mitä olen aina tahtonut olla. Ainiin, olihan siellä yksi ryhävalas: nimittäin minä. Poikkeus vahvistaa säännön!

Lättätukkainen karvajalka

2010-05-10T15:44:00.000+02:00

Istun kampaajalla. Rakennetta paikkaava hiushoito, kiitos. Mitenkäs nyt näin sattuikaan, että kampaajaksi tuli entinen kaverini. Olen yrittänyt ravistella itseäni jo kauan takaisin tähän hetkeen ja tähän todellisuuteen: elän muistoissa, ajoissa jolloin kaikki oli vielä hyvin. Kampaamotuolissa vaivuin vaan enemmän omaan ihmemaailmaani, ja tulin surulliseksi kun en osannut vastata mitä vanhoille kavereilleni kuuluu. Ihan hyvää niille, kai, tai siis joo...

Paskat koko hoito auttanut hiuksiini, latvat katkeilee silti. Tuntui että kampaajan viemäriin tippui myös puolet hiuksistani: miten nämä voikaan tuntua näin ohuelle. Hetkeksi palasin tähän todellisuuteen, kämppikseni lähetti tekstiviestin! Tekstailurumban loputtua olin vain enemmän maassa: toki olin onnellinen että joku lähestyy, mutta pääsyy tekstailuun oli sen miesasiat. Sanoin sille, että se on pelkkä fakta et mä kuolen yksin. En tule löytämään miestä, en tässä suossa. Se ymmärsi. Se tietää että olen helvetin monimutkainen ja vaikea ihminen.

Kotiin päästyäni aloin katsoa eilen Subilta tullutta syömishäiriöperheestä kertovaa dokkaria. Tyttö oli täydellinen: pitkät paksut hiukset, huolella hoidetut kynnet, kaunis pisamineen, laiha, poikaystävä... Katson itseäni peilistä, näen vain lihavan lehmän jonka hiukset hapsottaa vaikka tulin kampaajalta. Iho täynnä epäpuhtauksia. Menin dokumentista paniikkiin: isä ahmi ruokaa ja painoi 141kg. Mielessä on tuoreena eiliset jäätelösessiot ja plussakalorit. Itsevihani kasvoi hetkessä. Päädyin vahaamaan sääriäni, mutta eipä ne karvat tuntuneet lähtevän.. Musta on tullut tosi karvainen (ei koske hiuksia, tietenkään), tuntuu että menee koko päivä niiden poistamiseen. Ihoni on kuiva kun korppu. Se ei estä minua laittamaan selluliittivoidetta itseeni. Tahdon kaiken ihran ja likaisen pois itsestäni. Varmaan pelkkää humpuukia tuollaiset, mutta tahdon uskoa että edes jokin kontrolloisi mua niin etten paisu 141 kiloiseksi...

Olisi niin helppo ajatella, että kelpaan muille sellaisena kun olen. Mutta kun en kelpaa. Mitä muuta voin tehdä kun hakea lohdutusta syömishäiriöstä. En enää piristy mistään: eilenkin isä yritti piristää mua sillä, että katottiin telkkarista jotain "erilaiset ystävät" ohjelmaa joka kertoi kehitysvammaisista. Ainakin heillä on positiivinen asenne, eikö ole ihania ihmisiä. Ei ole, säälin heitä. En voi sille mitään. Pahoitin mieleni.

Taidan olla mennyttä kamaa. Ei ole ihmekään ettei kukaan jaksa katella kun olen naama norsunv*tullla koko ajan. En jaksa itsekkään itseäni. Oi olen yhteisymmärryksessä muiden kanssa. Mikä harmonia.

Stand by me

2010-05-08T20:09:00.000+02:00

En ehkä olekaan täysin empatiakyvytön ulospäin. Olen kuitenkin liian kovan kuoren alla itkeäkseni: silmissä tuntuu outo poltteen tunne ja jokunen kyynel vierähtää poskelle. Enhän minä nyt voi vanhempien edessä murtua. Stand by me tuli taas neloselta. Olen katsonut sen miljoonaan kertaan, kun se tuli joskus vuosia sitten telkkarista ja tallensin sen VHS:älle. Nyt se on sitten digiboksillakin... Joka kerta se herättää voimakkaita tunteita, etenkin tällä kertaa: ei herranjumala kuinka samaistun tuohon tarinaan!

Haluan ne päivät takaisin. Me kolme. Gordon, Teddy, Chris ja Vern vaeltivat oman 20 mailiansa ruumiin perässä. Me mentiin meidän oma 15kilometriä laulellen huvikseen virsejä, lumilautoja kannellen. Oltiin tulossa kotiin lautailupaikasta... Oli tajuttoman raskasta kulkea lautailuvaatteissa ja niissä kengissä, muttei se haitannut meitä. Matkan jälkeen mentiin lähikauppaan ostamaan 1,5l muumilimppaa kun oli niin kova jano. Vietettiin monta talvea rinteessä snoukaten, ne pahimmat murkkuiän vaiheet. Kasvettiin yhdessä, aikuistuttiin yhdessä. Keskusteltiin SIITÄ, miten NE ovat ärsyttävä riesa joka kuukausi.Teini-iän ensikännit, lukuisat ryyppyreissut.. Vaikka olin aina se kolmaspyörä porukassa, ei se koskaan oikeastaan haitannut: viihdyin ja me oltiin kova kopla.

Valitettavasti elämä on vienyt meidät niin eri suuntiin, että ei olla kuukausiin nähty tai pidetty yhteyttä. Minä karkasin Helsinkiin opiskelemaan, he toiselle puolelle Suomea töiden perässä. Ettekä koskaan kysy mitä minulle kuuluu! He olivat ystäviäni.

MUN ELÄMÄ ON NIIN YKSINÄISTÄ, ILMAN KUNNON YSTÄVÄPIIRIÄ. HELVETTI, EI KUKAAN EDES TAHDO TUTUSTUA. KUKAAN EI KOSKAAN OTA YHTEYTTÄ. ELÄN IHAN OIKEASTI ELÄMÄNI YKSIN!

Early morning

2010-05-05T05:20:00.000+02:00

Uuh. Olen ollut jo tunnin hereillä, kerrassaan mahtavaa. Niin siis olisinhan mä tänäänKIN saanut nukkua... Mikä ihme siinä on, että herään monta kertaa yössä. Pyörin ahdistuneena sängyssäni, alan puristella makkaroitani ja ahdistun entistä enemmän. Tekisi vain mieli mussuttaa loputtomiin. Vanhempani tulevat huomenna käymään, ja kämppä on taas kun kaatopaikka. Kukaan ei ehdi auttamaan siivouksessa. Jumalaton tiskivuori vainoaa minua keittiössä, eikä oikeasti olisi minun vuoroni tiskata. Pakko kai se on.. tenttikin huomenna enkä vain ole jaksanut lukea.

Sain äsken hillittömän ahdistuskohtauksen, kun aloin ajattelemaan että heinäkuun alussa täytyy olla töissä. Totesin, että 2vkoa lomaa ja 2vkoa töissä - sykli ei anna pääni nollaantua. Pomoni sanoi että heinäkuussa ne tarvitsisi paljon mun apua, ajattelin jos sanon että koulu painaa niin paljon päälle etten pysty ottamaan vuoroja. Kamalan huono omatunto, kun valehtelen tällä tavalla... Mun vaan on pakko saada kesällä lomaa, siis oikeaa (ilman yhtäkään vuoroa)..

Yksinäisen keijun tarina

2010-05-03T21:14:00.000+02:00

Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin

Että vastatuulessakin lentää jaksaisi

Kovat oli ajat hällä takana,

Mut' kuka uskois et' on olemassa surullisia keijuja?

Pää painoksissa mainitsi hän kerran murheistaan

Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan

Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?

Tuhoon tuomittua

2010-05-01T15:30:00.000+02:00

Istun märällä maassa Porthanian edessä. Haalarini ovat paskassa, ja niin olen minäkin. Ylioppilaslakkini keikkuu päässä, ja olen onnistunut senkin sotkemaan. Ruumiini oli eilen(kin) likainen. Hukutan pahaa oloani viinaan, aivan sama. Mä en enää välitä, mua ei kiinnosta. Kadotin kaikki kaverini, ihan sama eipä ne mun perääni soittele. Päässäni pyörii alkoholin lisäksi psykologin sanat, veressäni kiertää itseinho.

Kun käytät noin paljon alkoholia kerralla, niin ei ole ihme ettei lääkkeet ja psykoterapia sinuun tepsi!! Ei mikään ihme ettet ole parantunut, etkä ahdistuksesta tuut koskaan paranemaan. Omapa on psykoterapiasi, kerta et halua ottaa siitä kaikkea hyötyä irti.

Shit Sherlock, olen 20-vuotias opiskelija. Enkä edes juo usein. On siis minun vikani etten ole parantunut, kerrassaan hienoa. Itseaiheutettua. En ymmärrä miten psykani voi sanoa noin, olin vain minuuttia aiemmin valitellut miten kaikki on taas minun vikaani. Minä, minua, minun, minä, minulle, minua, minä sitä ja tätä.

Itseaiheutit, itse, itse, mun vika etten parane. saatanan huora en ansaitsekaan parantua, en tule koskaan parantumaan!

Itku kurkussa lähdin yödösällä himaan, ja menin vielä sopivassa humalassa suihkuun. Ettei sitten tarvitsisi selvänä nähdä läskejäni, tai ainakaan koskea niihin.

Nyt on toukokuu ja mieleni on samanlainen kuin syyssateiden täyttäminä iltoina. Tahdon vain hautautua omaan sänkyyni peiton alle, ja kadota koko maailmasta. En pysty tällä hetkellä näkemään tulevaisuutta ilman syömishäiriötä, enkä ilman pahaa oloa. Jotenkin tuntui että sain sen viimeisen naulan arkkuuni, kun psykologi sanoi etten tule pääsemään ahdistuksesta koskaan täysin.

OLLAAN SITTEN HULLUJA JA KUNNOLLA!!!!

Keittää yli

2010-04-27T18:38:00.000+02:00

Wroaaaaahhh.. Olen vähän ärsyyntynyt tänään jokaiseen ihmiseen joka on sattunut inhottavan ruumiini läheisyyteen. Aamu alkoi ihan rennosti koulussa, kaverin kanssa kikateltiin yhdessä paskalle parityöllemme. Mitäs pienistä, ei jaksa stressata. Mut sit se alkoi taas. Pari samalla kurssilla ollutta todellista perfektionistia angstasivat työstään, jota ovat tehneet yötä päivää, ja aloin tuntea alemmuuskompleksia. En vain jaksa katsoa noita masentuneita naamoja joka ikisen pilkunnuss*ntaa. Valivalivalivali, väkisinkin negatiivisuus leviää kulovalkean tavoin ja liimaa näppinsä minuun.

Olin odottanut päivää, koska meidän piti mennä kämppiksen kanssa hakemaan ilmaista jäätelöä keskustasta ja muutenkin hengailla yhdessä muualla kuin kotona, pitkästä aikaa. Kotiin tullessa kämppis istui taas vaihteeksi sohvalla tekemättä yhtään mitään. Katoin tiskipöytää, ja se oli järjestänyt tiskit (mitä, siis se oli koskenut johonkin niinkin bakteeriseen!11). Aloin tiskata, väitti se kyllä että oli "just alkamas tiskaa" mutta sen "just" voi kestää viikon.

Tämän jälkeen oli minun vikani että lattialle läikkyi hänen kattilastaan vettä, kyllä, minun siivottava. Kun en tehnyt sitä heti koska tiskaaminen oli kesken, se alkoi valittamaan.

Oli heittänyt mun purkin roskiin, siitä piti tulla lääkerasiani. Aloin valittamaan. Syy kääntyi minun niskoilleni, koska "mitä sä valitat ja roskishan on ihan tyhjä". Kuka hitto heittää toisten rasioita tiskipöydältä roskikseen?

Meidän piti pestä yhdessä kaksi koneellista pyykkiä, ja se oli pistänyt toissapäivänä mun kanssa samaan koriin (mun korin päälle, mun vaatteiden päälle) omansa. Hänpä päätti että pesee yksin "sit kun jaksaa", ja ei jaksa ottaa vaatteitansa mun korista. Syynä tietenkin se, että olen itse pistänyt kahden päivän vaatteet sen vaatteiden päälle ja eeeeuuuw, sehän vois joutua kaivamaan vaatteensa sieltä. En mä ala sen pyykkejä omaan laskuuni pesemään. Minun vikani, tottakai. Tietenkin.

Päätin sitten lähteä purkamaan tanssilla tätä päivää, jossa selkeesti on jotain pahaa karmaa. sain taas kuulla siitä samasta asiasta. Miten ei mene perille, herranjumala sentään, enkö tajua mitään.. Selkäni nimittäin on erilainen kuin teillä normaaleilla. Okei, eikai mun ryhti nyt NIIN huono voi olla että se pilaa kaiken? Miksi minulle huudetaan asiasta, muille huomautellaan nätisti?

Tanssi on tanssia, enkä todellakaan loukkaannu kommenteista. En, vaikka mulle sanottais mitä. Ainut mistä loukkaannun on tavallaan tuo savy, etten muka yrittäisi ollenkaan. Vaikka yritän oikeasti, selässäni on rakennevikaa. Opettajat eivät toki tätä tiedä, eikä se ole mikään oikeus näyttää joltain niiskuneidiltä jolta tulee maha ulos.

Selkään ja ryhtiin liittyvät jutut on ollu mulle aina tosi arkoja. Olen aina saannut kuulla sen takia olevani alentuva, rumakroppainen ja ties mitä. Häpeän selkääni ihan kamalasti! Luulen sen olevan osa syy syömishäiriööni, itseinho...

Ihanaa, olen siis virallisesti vääränlaisessa kehossa...

2010-04-25T21:09:00.000+02:00

Billys. Se mikropitsa. Ahnehdin sitä niin, että meinaan tukehtua ja puolet siitä tippuukin paitani kaulukselle. Ei sen väliä, en ole täyttynyt. En, vaikka kuinka söin kaksi isoa jäätelöä kaupungilla ja karkkia metrossa. Haarukoin pitsani poskeen ennätysmäistä tahtia, ja itken samalla. Itken ja rääyn miten haluankaan kuolla, miten en enää kestä. Pitsan nielaistuani heitin loput karkit roskiin. Leipää yrttijuustolla. Toinen pippurijuustolla. Jukurttia. Rahkaa. Eikö tämä lopu koskaan? Häpeän jo valmiiksi keskiviikon terapiaa, jossa joudun jälleen toteamaan et niin tota ahmin taas.

Epätoivoisesti koitan deletoida syömisiäni jättikupilla übervahvaa vihreää teetä. Nesteet, menkää minusta pois. Nykyään ahminnan jälkeen häpeän ruhoani niin, etten voi lähteä oikein minnekään. En pääse edes pyykkitupaan, ajattelen että ahmintani näkyy ja kauas. Ahminnan jälkeinen turvotus on jotain hirveetä. Ei se auta vaikka miten tietäisi että nesteistä se johtuu, mutta kun edes housut ei meinaa mennä kiinni ja muutenkin naama on kuin pienellä sialla

Kukaan ei ymmärrä missä helvetissä elän
Millaista elämää tämä on, ahminnan ja anoreksian paradoksi
Kukaan ei voi mua pelastaa
Mä tahdon vaan laihtua, ja seuraavana hetkenä olen jo vetämässä ruokakännejä
Hienosti alkanut viikko, kontrollissa, pilaantui tänään
Tahdon tiukentaa kuria, päästä isompaan kontrolliin, pienempään painoon, pienempään kehoon
Sillä mä en enää kestä elämääni näissä yhteen lyllyvissä reisissä
Ja ei, en oleta että ymmärrätte kun kukaan muukaan ei ymmärrä

Turha tulla selittämään että olen nätti, olen pieni, kaunis kaikkea.
Sillä tämä elämä ei helvettiäkään ole elämisen arvoista

VITTU PERKELE TAHTOISIN NIIN PARANTUA, MUTTA MIKSEI KUKAAN MUA OSAA EDES AUTTAA? PAINONI EI PÄÄSE AHMINNAN TAKIA EDES LASKEMAAN, KONTROLLIN TAKIA EI NIIN KAMALASTI NOUSEMAANKAAN. KAIKKI LUULEE ETTÄ VOIN HYVIN MUTTA EN VOI, EN TODELLAKAAN.

TAHDON POIS....

Niiisk

2010-04-23T13:58:00.000+02:00

Silmäni sumenevat kun katson tätä näyttöä, pää räjähtää särystä. Pöytäni täyttyy ällöttävistä räkä- ja limapapereista. Sormetkin on ihan räässä hyi yök ! Olen ollut nyt viikon kipeänä, eikä loppua näy. Toissayö oli yksi elämäni kamalimmista.. Hävettää... Heräsin joskus puoli viideltä niistämään, ja oli tietysti pimeää enkä nähnyt mitään. Ihmettelin räkäni väriä, ja sitten pistin valot päälle: VERTA. Niistin aivan älyttömiä veriklönttejä molemmista sieraimista ja yskinkin niitä, tietysti nenästä valunut nieluun. Voin kuvitella, että sittenkun joku saa todella pahasti turpiinsa tulee noin paljon verta. No tämä MissMielenterveysproblema menikin asiasta paniikkiin, ja soitin isälle. Toivoin salaa, että sillä olisi kännykkä kiinni etten herättäisi. Kerranki yöllä sillä oli se päällä.. Tulin katuman päälle ja pistin kiinni, yritin googlettaa mitä kannattaisi tehdä. Isä sitten soittikin ja ihmetteli mitä helvettiä tähän aikaan soitan >. Ei se oikeen osannu auttaa, kertoi olevansa kovin huolissaan. Niin olin minäkin. Mistä voi tollanen tulva edes johtua?

Tulva laantui, mutta edelleen vuodan nenäni kautta. Asiaa ei varmaan auta se, etten todellakaan malta olla paikoillani. Keskiviikkona tuplatreenit, en vaan voinut olla ilman. Eilen koulua ja töitä. Tänään koulua ja mähän menen balettiin. Tuntuu tosi sairaalle mennä, kun kurkku on ihan rutikuiva ja yskin kamalasti, mutta en vaan voi olla ilman balettia. Mun on nimittäin pakko nollata aivoni edes jossain.

Aivojani nollaa myös uusi lääkkeeni. Muistan edelleen Efexorin aiheuttamat ahdistuskohtaukset, jotka olivat ihan sietämättömiä. Ei niitä kukaan voi ymmärtää ellei itse ole kokenut vastaavaa. Buspiron saa minut hieman paniikkiseksi, mutta eipähän ainakaan ahdista samalla tavalla. Äskön otin 1,5 napin sijasta kaksi (annostus ois pitänyt jo nostaa kolmeen...) ja toivon että se auttaisi vielä paremmin :).

Kummasti vaan sitä aina kaikesta tuntuu selviävän. Vaikka kouluhommat ovat pelkkää tuskaista rämpimistä niin olen ainakin saanut ne palautettua! Okei, olisin voinut tehdä asiat paremmin mutta nytkin olen hienosti vääntänyt jo 2,5 tuntia esseetä. Olen ylpeä itsestäni, normaalisti roikun vaan facessa ja koulujutut on sivuseikka...

Eipä muuta tällä kertaa.

Without me you are nothing

2010-04-20T18:23:00.000+02:00

Oot musta ihan tosi laiha ja on väärin että ajattelet itsestäsi noin.

No ehhehheh tällanen läskikö laiha shut the fuck up... Sivutin aiheen, en keskustele asiasta enempää. En ainakaan "ulkopuolisten", jotka eivät tiedä mielenterveyteni saloista. Silmäni ovat lasittuneet, tietäisittepä vaan miten paljon minuun sattuu. Olisittepa nähneet minut monta kiloa tästä laihempana, olin varmasti arvostetumpi ja rakastetumpi. Kukaan ei usko miten vaikea on nukahtaa sänkyyn, kun maha tipahtaa säkkimäisesti viereeni, sisäreidet ottavat niin pahasti yhteen että saisin vetää jalkani sivuspagaatiasentoon ilman ällöä yhteenosumisen tunnetta. En vaan voi olla ajattelematta, kun tunnen kaiken sen liian ihan konkreettisesti. Kaksoisleukani vaikeuttaa hengittämistä, jopa varpaani ovat liian läskit. Onko ihmisellä korvissa rasvaa? Minulla on taatusti, liikaa jokapuolella, kuten aina on... Entä päänahassa? Ihrakerros varmaan sielläkin kun ei muualle mahdu.

Olin varma, sataprosenttisen varma, että ruhoni on kerännyt läskiä ja nesteitä pääsiäisen mätöistä. En ollut lihonut, en sitten yhtään. Mutta olen silti isompi? Miten voi nähdä itseni päivä päivältä isompana, ihan sama nouseeko vai laskeeko paino? Miten se on edes mahdollista? Olenko sekoamassa? Hyvä on, minä sekosin Venlaflaxinista totaalisesti. Kyllä lääkäri, vaihdoin lääkkeen. Toivon niin kerpeleesti että se alkaisi auttamaan, että pääsisin uneen. Ei tarvitsisi jäädä miettimään ja murehtimaan kehoani koko yöksi. Eikä aamulla heti ensimmäisenä olisi mielessä huomio, että kehoni olisi nosturin tarpeessa jotta pääsisin sängystä ylös. Tämän lääkkeen "ansiosta" ahdistukseni on siis vähentynyt mutta itsetuntoni on tipahtanut mullan alle. Aloin itkemään tänään kun olen lyhentynyt sentin (tiedän pituuteni riippuvan selkäni kunnosta ja olen nyt jumissa). Häpeän pituuttani, olen säälittävä tappi. Jos jotain olen aina halunnut muuttaa itsessäni niin se on kyllä pituus! Enhän minä enää kai niiiin lyhyt ole, mutta koko ala-asteen ja yläasteen olin luokan lyhyin... Toisen itsetuntoromutuksen sain Citymarketissa, kun koitin kenkiä (ne oli oikeesti hienot): aloin itkemään äidille miks mulla on niin pieni jalka että kaikki tippuu, säälittävä paska. Honey. Kyllä se pienuus on kaunista mutta ei pituudessa eikä jalankoossa vaan vartalon leveydessäsi!

Kyllä, oi kyllä. Minä otan vastaan lääkkeenne, helvetin uudenlaiset coktailit. Silläkö minä pääsen syömishäiriöstä eroon? Silläkö se masennus lähtee? Ei mene kuulkaa ihan näin, tahdon sitä terapiaa. Valtava-rahaa ei kannata sulle lähtee hakemaan kun Kelan hylkäyksestä on liian vähän aikaa. Kelan tukea ei kannata lähteä sulle hakemaan kun hylkäyksen jälkeen ei ole tapahtunut merkittäviä edistyksiä ja hylsystä on niin vähän aikaa. Selvä, minä odotan. Käyn typerällä psyk.polillanne, juttelemassa sille oudolle psykologille joka teki jo kättelyssä selväksi ettei hän voi antaa terapiaa kellekään. Sille, joka jaksoi ihmetellä oho aika paljon sä välillä syöt. Kirjoittakaa niitä diagnoosejanne, ei minua edes enää kiinnosta. En jaksa enää kauhistella että "mulla on mielenterveysongelmia, voi vitsi mikä häpeä". Kaikkihan sen tietää.

Oma yksityinen terapeutti jaksaa aina vikistä, kuinka olen näin hankala ja miten jaksan ajatella jatkuvasti kehoani. No kohta sekin loppuu, valitettavan ihanaa. Valitettavaa, kun en pääse uuteen terapiaan. Ihanaa, koska rahat on loppu. No mutta miten sitä voi olla ajattelematta kun sen perkeleen tuntee ja näkee koko ajan? Maailma on kuulkaas täynnä heijastavia pintoja. Pintoja, josta katsoo takaisin surullinen tyttö joka ei tule koskaan hyväksymään itseään. Ihan kun en itsekin tietäisi että olisi se elämä helpompaa, jos ajattelisi että no fuck it, ihan sama joku ulkonäkö. Mutta kun tässä on kyse niin paljon muustakin, itseni vahingoittamisesta ja kontrollin tarpeesta. Kuulemma minulta puuttuu nimen omaan kyky pitää asiat hallinnassa (mielessäni) enkä osaa hyväksyä itseäni. Mitä, miksi minun pitäisi hyväksyä itseni tällaisena lihavana? Enkö voisi hyväksyä itseni laihana, olen nyt liian iso? En löydä muita keinoja kun pyöritellä syömätöntä perunaa lautasella, inhota ja vihata sitä. Silleen osaan kontrolloida elämää tässä pahassa ja kaaottisessa maailmassa. Mitä mä edes yritän parantua häh? Tahtoisin vaan heittäytyä niin syömishäiriön turvalliseen ja syleilevään maailmaan. Pidän sua hyvänä kulta rakas, tiedäthän että laihduttuasi olet onnistunut... Härreguud minä olen kadottanut kiloja syksystä. Lisää, lisää, tuo punainen piru päässäni janoaa lisää. Teit huora MITÄ!!! Söit kaksi (2) annosta jäätelöä ja vielä pitsaa tänään. Olisit edes älynnyt huora skipata normaalit ruuat mutta ei, EI. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, iso ruumis...

Tentti tulee, 300 sivua kutsuu. Töitä helvetisti. Essee, toinen, kolmas, tutkimus, kaikki pötköttävät tekemättöminä mielessäni. Kulta olet hyvä jos lähdet lenkille ja luet yötä myöten. Älä syö enää noin paljoo, rakas, sinusta tulee vielä kaunis ja herttainen. Kaikki rakastavat sua, kukaan ei hylkää ja unohda.

Pelkään jo valmiiksi lääkäriä joka on kuukauden päästä. Ei. Minun kehooni ei tule grammaakaan lisää, minä en suostu tulemaan normaalimmaksi. Sinä, tohtori, määräät mulle lääkkeet kiertoni käynnistämiseen. Jos et määrää niin minäpä etsin sellaisen joka määrää! Pieni, jos kuihduttaisit itseäsi niin muutkin uskoisivat että sinuun sattuu. Kukaan ei edes piittaa itsemurha-ajatuksistasi ja viiltelystä. Laihana saat kaiken sen, mistä olet haaveillut.

Ihan sama mitä tapahtuu, minulla on jo hullun leima otsassa. Hullun kiilto silmissä, tuskan jäljet kädessä.

Kevät on juhlan aikaa

2010-04-18T16:25:00.000+02:00

Makaan kannen lattialla, haalarit polvissa. Kuperkeikkoja kuperkeikkoja! kärrynpyöriä osaatteks?? Merkit ratkeilee irti haalareista, humalassa lupaan itselleni ommella ne paremmin kiinni. Aamulla herään jalat rakoilla, keho täynnä mustelmia ja arpia. Kurkku kipeä. Eikun takaisin Turusta Helsinkiin, aamulla lähtö äidin synttäreille. Oliko edes vähän nuutunut olo eilen! Heti kotiovesta sisääntultuani sain kommentteja isältä että herranjestas mitä mulle on tapahtunut kun olen ihan pahoinpidelty. Vedin hillittömät kännit ja oli kyllä todella hauskaa. Äidin täti tuli käymään, ainut sukulainen josta välitän. Ikää ladylla on 87-vuotta ja se veti yhteisellä ravintolaillallisella meistä kovimmat humalat. Juteltiin niitä näitä, ja havahduin taas karuun todellisuuteen siitä miten helvetin yksin olenkaan. Se selitti taas miten sillä on lapsenlapsenlapsenlapsikin jo tulossa ja miten sillä on välit niin ihanat ja ruusuiset kaikkiin.

Oikeasti. Jos mulla ei olisi vanhempia, niin kukaan ei musta välittäisi. Isovanhemmat? 3 kuollutta (mummo tuu takasin...), yksi elossa. Ei meillä ole sen kanssa välejä oikeen, ei mua sen naisseikkailut ja ihmetempaukset jaksa kiinnostaa. Se ei koskaan soita mulle tai koskaan edes kysele isältä kuulumisiani. Ei se ole koskaan niin tehnytkään. Sama on sedän ja kahden tädin kanssa: eivät kuulemma koskaan kysy että mitäs se Amelie tekee. Puhuvat löpöttävät vaan omista "pikku"kullannupuistaan, joita olen ehkä nähnyt pari kertaa elämässäni. Viime keväänä oli tosi kuvottavaa kätellä noita serkkuja, niiden halveksuvat katseet osui muhun suoraan. Ei siis välejä sukulaisiin, ainut jota joskus nään on äidin serkku porukkalan kakkosasunnolla ja just tuo äidin täti kyselee kuulumisiani joskus. Nähtiin ekaa kertaa 7vuoteen. Kummit? Eivät ota yhteyttä, eivät ole koskaan lähettäneet lahjoja. Rippi- ja lakkiaislahjan kyllä sain, ja joskus me nähdään mutta aina tapaamiset on sovittuna niin että ne on isääni yhteydessä ja vanhempani ovat mukana. Mutta kun ketään niistä ei kiinnosta kuulumiseni eivätkä ne ota edes yhteyttä. Omasta mielestäni ei ole lapsen (tai olenhan jo aikuinen) tehtävä soitella tätien, setien, isovanhempien ja kummien perään ja olla muodostamassa yksipuolisesti suhdetta niihin. Aloitteen pitäisi tulla niistä, enhän minä nyt viisivuotiaana pikkutyttönä osannut alkaa "vaatimaan" niitä.

Ennen ajattelin että vika on ulkonäössä, kun kaveritkaan ei kysy kuulumisia saati sitten muista syntymäpäiviäni. Pidin muita ihmisiä pinnallisina paskiaisina, mutta ikä on tuonut kokemusta että ei se ihan niin mene useimpien kohdalla... Taidanpa sitten olla luonteeltani joku isompikin mulkvisti kusipää kun ketään ei taida kiinnostaa. Ainiin, vanhempani ostavat joka vuosi nimipäivälahjat toisilleen ja minulle mutta nähtävästi tänä vuonna olen ollut tuhma ja liian läski joten en saanut edes korttia. Vittuako mä jollai krääsällä teen, mutta olisihan se ollut kiva ele. Varsinkin kun se on aina ollut perheessä tapa. Näen jo valmiiksi kuukauden päästä odottavan äidin marttyyrikatseen kun en aio ostaa sille yhtikäs mitään nimipäivänä. Turha luulo, jos isä ostaa sille kortin niin voin nimeni pistää alle. Ei tule isäkään saamaan lahjaa multa, en aio ottaa kummankaan lahjaehdotuksiin mitään kantaa.

Täytyy kyllä sanoa, että jos jotain olen kokenut niin äärimmäistä yksinäisyyttä koko elämäni ajan. Risteilylläkin olin hieman ulkopuolinen, mutta edes jotenkin mukana kaikessa. Ei ne ole mun ystäviä mutta bilefrendejä kumminkin. Ensi viikonloppuna menen opiskelukaverini synttäreille, kun viimekertaset sen bileet jäi oksutaudin takia välistä. Menen vaikka tää kuume ei meniskään ohi! Taisin vilustuttaa itseni laivalla pahemman kerran, kun ramppasin tupakalla kannella. Täytyy kyllä sanoa, että se meri oli harvinaisen houkutteleva... Kohta sitten onkin vappu! Mitä te ihmiset teette vappuna??

Minä juon. Enjoy it now, because after college it is called alcoholism... Pääsenpä edes hetkeksi pois tästä syömishäiriömasennusahdistusitkupotkuvalitus maailmastani, tosin kännissä aina avaudun kun OON NIIN YKSIN NIINKU. Joka ikinen kerta muut ovat alkaneet melkein itkeneet kun kerron ja samaistuvat tilaani. Toivoisin melkein että keksin jutut päästäni ja olen vaan huomionkipeä ja paska, muttei se taida olla ihan niinkin...

Olisikin. Sitten ei olisi mussa korjattavaa. Mä en nimittäin ole mikään auto jonka sisuksen vois noin vain korjata ja ulkokuoren maalata kauniiksi ja hyväksyttäväksi.

You can't see through my pockerface

2010-04-13T18:19:00.000+02:00

Suomen huippumalli haussa pyröii omppukoneeni ruudussa, ja minä katson kuvaa lumoutuneena. Pitkiä! Kauniita! Laihoja! Samalla vavahdun takaisin nykyhetkeen, kun puuroni lusikoituu ohi. Nii-in. Minä senkun mässytän, uusi psykakin jaksoi ihmetellä miten muhun uppoaa sellainen määrä ruokaa. En ole viime päivinä ahminut oikeastaan laisinkaan, mutten ole saanut pidettyä säännöllisiä ruoka-aikoja. Tämän takia verensokerini laskee kamalasti ja kun tulee mahdollisuus syödä, syön pitkin iltaa. En vaan jaksa enää käyttää senttejä johonkin suklaapatukkaan Unicafessa; kallista, hitonmoinen rahapula (pari kymppiä loppukuuksi torstain jälkeen), eikä mun oikeastaan tee mielikään. Torstaina aion hukuttaa risteilyllä ahdistuksen alkoholiin, niistä vähistä rahoista mitä mulla on.. Mitä tulee anonyymin kommentiin, ei en ottanut sitä itseeni. Pappa betalar mulle tosiaan terapian, ja jos vaatteita tartteen niin äiti ostaa ainakin useimmiten: huom. jos siis tarvitsen. Rahaa elämiseen mulla jää ihan naurettavan vähän opintotuen jälkeen, vanhemmilta saan yleensä käteistä jos niillä käyn (yleensä jotain seuraavaa: junalippujen hinnat eli 40e sinne ja takas + 20e elämiseen). Matkat ne kustantaa ja vähän antaa ruokarahaa. Palkat menee kesän vuokriin, joten niitä ei käytetä elämiseen. Elän kaurapuurolla, purkkitonnarilla ja makaronilla. Minkäs teet.

Ahdistus on ollut hallitsematonta viime päivinä. Eiliset terrorijäljet näkyvät käsissä. Koitin paniikissa etsiä jotain terävää minkä voisin upottaa ihooni, mutta kämppikset olivat olkkarissa joten en kehdannut hakea keittiöstä veistä. Onneksi löytyi, nyt helpottaa.. No eipä helpottanut. Toivon ettei kukaan huomaa niitä, joten pidän sellaisia pitkähihasia joiden hihoja on vaikea kääriä.. Saattaisin kääriä hihat vaikka luennolla ylös ja joku voisi kysyä, mistä olen saanut tollaiset jäljet. "Raapasin", kuten kerran sanoin isälle. Nyt tuo tuolloin ajat sitten tehdy "raapaisu" lähinnä naurattaa. Saksilla kaivoin kuoppaa eikä edes verta tullut. Hemmetinmoinen arpi siitä kyllä jäi, enkä usko että se haalistuu enää mihinkään kun aikaa on niin paljon kulunut...

Kerroin eilen puhelimessa lääkärille, että tahdon lopettaa Efexorin."Ei ei kannata lopettaa kun seinään". Ei ehkä, mutta ainoakaan Efexorpilsua ei mun mahaan mene enää, ellei ole ihan pakko. Jätin tänään jo ottamatta enkä huomaa oikeastaan mitään. Tänään hain apteekista uudet HappyPillsit itselleni. Olipahan homma löytää ne, kun apteekissa oli vain vahvempaa vahvuutta. Kyllä ne ois mulle kelvanneet!!! Psykakaan ei muistanut kuulleensa lääkkeestä. Ihan okei fiilis jäi, vähän työhönsä paatunut tätskä.. Heti kättelyssä lätkäsi käteen jonkun lippusen, jossa oli eri psykoterapeuttien yhteistietoja.. Pitäisi kuulemma miettiä minkä suuntaista terapiaa joskus tahdon: kognitiivinen psykoterapia, psykoanalyyttinen, psykodynaaminen ja ties mitä.

Viha ja kärtty tukehtuu sisälleni, mutta en voi itkeä. Eilen olisin niin mielusti vollottanut, mutta musta tuntuu että en osaa itkeä: osaan joko vaan nyyhkiä hiljaa ettei kukaan kuule, tai sitten niin että pidän kovinkin..eläimellistä mölinää. Hävettää, tosin mitäpä minä en häpeäisi. Tanssi toimii kätevästi itkun sijaisena, tosin balettiopettajien läpsintä häiritsee. No eipähän tarvitse miettiä kun ei mulla ole aikaa treenatakaan: kalenteri on full-booked ties miten pitkälle. Huomenna kaveria (minä.olen.sosiaalinen.huomenna!), tenttiä, parityötä... Kymmeneen liikenteeseen, kymmeneltä takaisin kotiin. Kuolen suorittamiseen vielä joku päivä!!!

A Normal Girl

2010-04-12T12:55:00.000+02:00

Paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Kiitos Riikalle haasteesta! Olen tehnyt tämän tyyppisiä juttuja ennenkin, mutta näitä on aina hauska miettiä :).

1. Syön vain tietyn muotoisista lusikoista. Kaikki mitä tungen suuhuni pitää olla pikkulusikoita (syön siis keitotkin pienistä), eikä ne saa olla reunasta terävähköjä. Vaan sellaisia loivia.

2. Tykkään istua kovalla lattialla. Mikä sen parempaa, kuin istua lattialla kahvikupposen kera samalla kun keskipäivän aurinko heijastaa säteitään minuun?

3. Lisään ketsuppia joka ruokaan.. Jopa ruisleivän päälle joskus. Myös tonnikala on hyvää ketsupilla maustettuna. Kaikki sanovat tämän olevan oksettavaa.

4. Hiukseni ovat pakkomielle. Lähes joka päivä tutkin latvojani, ja leikkaan katkeamassa olevia hiuksia. Muutenkin ajattelen hiuksiani lähes koko ajan (johtuen kasvatusprosessista?): mitä teeen niille seuraavaksi, millon leikkaan seuraavaksi, milloin pesen ne seuraavan kerran, pitäisikö lisätä nyt latvasuojaa.. Syön myös kaikenlaisia piimaxtabletteja jne, koska niiden pitäisi auttaa hiusten kuntoon.

5. Pahimpina aikoina mulla alkoi "ruoan syömisjärjestyssäännöt", jotka pätevät vieläkin. Jos haluan vaikkapa iltapalaksi jukurtin ja muroja, mun on pakko syödä jukurtti ekana. Toisinpäin syötynä olen tehnyt suuren rikoksen.

Haastan paljastuksiin Kiiun, Nipsun, Kafin, Vaniljan ja Nooran !!!

100 things

2010-04-09T20:33:00.000+02:00

Kiiun inspiroittamana listaan minäkin siis sata asiaa itsestäni ;)

1. Aloitan aina kaikkien juttujen tekemisen (esimerkiksi tämän) ja harvoin saan asioita valmiiksi

2. Tai ainakaan en tee mitään asioita putkeen, vaan joku parin sivun kouluessee menee monessa päivässä ja monessa eri erässä.

3. En tiedä olenko oikealla alalla. En keksi parempaakaan.

4. Puolet minusta tahtoo kaiken sen saastaisen lian, ihran, läskin irti kehostani. Puolet minusta haluaa parantua, mutta se positiivisempikin puoli tahtoisi olla kiinteä. Eikö mulla ole tervettä puolta?

5. Olen ihan varma, että tunnistan kadulla anoreksia sairastavat luonnostaan hoikista. Tykkään siis diagnosoida ihmisiä. Tämä osottautui ongelmaksi esimerkiksi syömishäiriökeskuksessa, jossa katselin muita asenteella "onkohan tuo muuten parantunu" "hyyi miten laiha, raukka". En voi tälle mitään.

6. Rakastan tanssia. Rakastan Jag älskar ich liebe I love!

7. Olen harrastanut vaikka mitä, luistelusta itsepuolustuslajiin. Erityisesti kaipaan tuota jälkimmäistä <3

8. Heti kun saan rahaa (eli opintotuen ensi kuussa) menen ottamaan rustoon uuden lävistyksen. EN OLE LÄVISTÄNYT ITSEÄNI VUOTEEN!!!

9. Nautin siitä kun muhun sattuu, esimerkiksi lävistyksien laitto tuntuu ihanan euforiselta.

10. Oikeestaan nautin kivusta jota voin itse kontrolloida.

11. Olen käyttänyt alkomaholia ja lääkkeitä sekasin. Tosin en isoja määriä (ja vaan mulle määrättyjä), mutta semmosia että on rytmihäiriö jos toinenkin tullut. En ole tästä mitenkään ylpeä. Hävettää. Tosin voisin tehdä sen uudelleen.

12. Voisin koittaa huumeita. Pelkäisin kiinnijäämistä, mutta olen tehnyt ennenkin toisen tyyppisiä laittomuuksia

13. Olen tosi kiltti ja tunnollinen. Tahdon päästä tenteistä läpi ja tahdon tehdä työni kunnolla. Tahdon myös että vanhempani voi olla musta ylpeitä ja voin olla ylpeä myös itsestäni.

14. Bulimiakautena ostin hirveän läjän herkkuja tietäen, että kohta oksennan ne kuitenkin. Mitä väliä siis, uusi kierros. Ulos tämäkin, no kolmas kierros.. Ja sitä rataa. Häpesin käyttäytymistäni, varsinkin kuin tuota tapahtui lähinnä vanhemmilla ollessani.

15. En kuitenkaan koskaan ole jäänyt oksentamisesta kiinni. Oksensin jopa autossa juomapulloon, eikä kukaan huomannut! Olen tehnyt myös vaikka mitä inhottavuuksia mitä oksentamiseen tulee

16. Nykysin ällöän oksentamista, enkä halua enää sitä tehdä. En tahdon vaurioittaa hampaitani ja muutenkin...

17. Tahtoisin tatuoinnin.

18. Vanhempani häpeävät minua välillä. Näen sen eleistä ja ilmeistä. Ei tunnu kivalta.

19. Varsinkaan kun vika tuskin on vanhemmissa, vaan olen aika nolo nyt muutenkin

20. Häpeän itse itseäni. Pukeutumistani (ei rahaa ostaa uusia vaatteita), ulkonäköäni, luonnettani, ihan joka asiaa.

21. Terapeutti kysyi multa, että missä olen hyvä. En missään. En keksinyt ainuttakaan asiaa. Enkä keksi kyllä nytkään.

22. Olen aina ollut niin ärsyttävän keskiarvo kaikessa. En mikään ihan huono, mutten huippukaan. Tämä osottautui ongelmaksi, kun piti miettiä mitä teen lukion jälkeen.

23. Keksin yhden asian! Olin hyvä oksentamisessa ja kaloreiden laskemisessa. Muistan hillittömän määrän ravintosisältöjä ulkoa. Tosin tässäkin asia, josta en ole ylpeä. Kamalaa...

24. En ole koskaan voinut sietää meloneita. Hyi.

25. Voin syödä miten mausteista ruokaa tahansa. Rakastan mausteista ruokaa, en ole eläessäni maustanut koskaan "liian" maustettua ruokaa, vaikka olen arabimaissa yms tilannut ties mitä extraüberhottia.

26. Rakastan matkustamista

27. Välimeri on tullut erittäin tutuksi.

28. Käyn liikaa vanhemmillani. Hävettää aina kouluun tulla isojen kassien kanssa ja myöntää, että olen taas jälleen kerran ollut viikonlopun mamin ja isukin hoivassa.

29. Meillä on tosi hyvät välit. Rakastan heitä. Voin kertoa oikeestaan kaikesta, mutta mielenterveysongelmista en koska en tahdo huolestuttaa. Isäni on myös vainoharhainen: jos alotan uuden lääkkeen, se käy lukemassa joka hiton sivuvaikutuksen ja tarkkailee minua..

30. Tykkään jos joku hieroo selkääni. Vanhemmat hierovat ja usein :D

31. Halaaminen on ihan kivaa, tosin kammoksun jos joku koskee alaselkääni.

32. Olen hetero.

33. Piti nyt tehdä tällain selväksi, koska tuntuu että saan kuulutella sitä kaikille: niin siis kyl mä hetero oon, en vaa oo koskaan seurustellut.

34. Olen suvaitsevainen eikä minulla ole mitään homoseksuaaleja vastaan. Vihjailut lesboudesta ärsyttää. En tahdo että kukaan pitää minua kaappilesbona sen perusteella, että kun "se ei koskaan tapaile ketään".

35. Luen bloggeria monta monta kertaa päivässä.

36. Olen koukussa myös facebookiin ja sähköpositin. Muualla en edes käy. Jumitan näihin kolmeen...

37. Saan vanhemmiltani usein rahaa käteisenä. En pyydä koskaan. Ne vaan antavat. Olen kiitollinen, koska opintotuen jälkeen jää minisumma käteen. Palkatkin menee aika lailla nyt kesää varten säästöön.

38. Välillä hävettää kun äiti ostaa vaatteita mulle, ja isä maksaa tanssin.. En ole itsenäinen.

39. Eniten häpeän sitä että ne maksaa terapiani, joka ei kyllä edes juuri hyödytä. Ei ole kauaa jäljellä..

40. IRL tasan 3 ihmistä (minun lisäksi) tietää että käyn terapiassa.

41. Pelottaa silti päästää irti terapeutista.

42. En tupakoi. Paitsi joskus eli humalassa.

43. Tupakointi on hauskaa. Se maistuu aivan kamalalle, mutta tykkään siitä "liikkeestä" joka tehdään käden ja suun välillä. Tykkään myös imeä esimerkiksi pilleistä :D:D.

44. En kuitenkaan aio koskaan alkaa tupakoimaan vakituisesti

45. Lisäsin tänään naamakirjassa jonkun ihme hemmon kaverikseni. Meillä on kaksi yhteistä kaveria ja hän oli lähettänyt pyynnön. Ei mitään tietoa kuka se on.

46. En lisää tuntemattomia kaverikseni. Se on periaate. Ainakin oli vielä tunti sitten...

47. Pyörin aika paljon suomi24 syömishäiriöpalstoilla ja SYLIssä. En tosin kirjoittele sinne.

48. Syömishäiriöliiton keskustelufoorumi vaan tuppaa olemaan aika jeesusteleva, eikä siellä saa puhua tyyliin mistään.

49. Juuri kukaan ei tiedä syömisongelmistani. Kuulemma huono itsetuntoni paistaa kilometrin päähän, mutta noin muuten.. Esitän rentoa ja normisyöjää.

48. Koulukiusaus on jälkeenpäin vaikuttanut ihmisarvooni ja siihen miten koen itseni. Silloin mua julkiset nolaukset lähinnä hävetti, mutteivät sen kummemmin saaneet mua inhoamaan itseääni.

49. Tahdon yksiöön. En tahdo että kukaan näkee mitä ruokaa syön ja koska. En tosin ole koskaan asunut yksin. Pelkään että alkaisin ahmimaan ja ehkäkäpä myös bulimoimaan ihan hallittomasti

50. Ei mulla olisi kyllä rahaakaan yksiöön... Vierastan nimittäin ajatustakin opintolainasta. Entä jos valmistun suoraan kortistoon?

51. Jos saan joskus lapsia niin olen varmaan huono esimerkki. Yritän vältellä "pahoja tapoja" (kuten esimerkiksi kaloreiden katsominen etiketistä tms) lasten seurassa, koska en halua että kukaan koskaan ottaa mallia minusta. Toivon, että paranen joskus eikä tartteis tota lapsi asiaa miettiä. Millaisenkohan anorektikon kasvattaisin??

52. En tajua miksi katson kaikesta kalorit. Lähes aina. En edes jaksa niin tarkkaan niitä laskea, enää. Onneksi.

53. En oikeestaan tykkää käydä bileissä. Lähinnä ongelmaksi muodostuu se, että opiskelijakestit on viikolla. Viikolla menee vikat yödösät sillon joskus puol 2 yöllä. Taksiin ei olisi ikinä rahaa... Vastahan tuohon aikaan pääsee humalasta nauttimaan!

54. Muutenkin baarissa käyminen on ihan helvetin kallista. Olen alkanut miettimään, että alkaisin salakuljettamaan omia miniviinapulloja, joita voisin pistää siideriin jne.

55. Innostuin äsköisestä ideastani ihan kamalasti, ja se sai minut suunnittelemaan ja pohtimaan niin maanisesti tulevaa opiskelijaristeilyä että unohdin muun maailman..

56. Lintsaan koulusta. PALJON. Lähinnä siksi, että en jaksa maanantaina vaivautua kotipaikkakunnalta Helsinkiin, tai sitten pakenen sinne vähän aikaistetulle viikonlopulle.

57. Meillä on läsnäolopakko ja nimilistat, ainakin usein. Pyydän kavereitani kirjoittamaan nimeni listaan ja väitän olevani kipeä. Hävettää. Tiedän, että heitä ärsyttää ottaa minulle kaikkia monisteita, kirjoittaa nimeni ja kuunnella mun voivottelua miten "olin duunissa just sen luennon aikana"..

58. Syön pakkomieleteisesti Läkeroleja (joskus mennyt neljäkin pussia päivässä), tai imeskelen fluori-/xylitoltabletteja.

59. Lilluttelen suussani jopa jääpaloja jos en parempaakaan keksi

60. Rakastan koiria. Olen vaan kai allerginen...

61. Ihmisenä osaan olla välillä hyvinkin vaikea. Jään inttämään joistakin asioista, jos ne eivät mene mieleni mukaan. Tuota tapahtuu lähinnä vanhempieni seurassa (nehän pysyy vanhempinani vaikka olisin miten ilkeä), ne vähätkin kaverit pelkään kadottavani..

62. Joka päivä mulla käy vähintään kerran mielessä se, et oonko loppuelämäni erakko ja kuolenko yksin.

63. Ja joo, olen huomionkipeä. Tarvitsen ympärilleni rakkautta ja ihmisiä. Sitten kun niitä ei ole, masennun...

64. Hiusvärini on vaalentunut vuosien saatossa, siis luonnollinen värini. Tykkäänkin nykyään pitää vaaleita hiuksia, vaikka muuten olen tumma.

65. Rusketun helposti. Todella helposti. En pala koskaan, iho saattaa joskus punottaa aurigon jälkeen mut se menee heti ohi. Kerran typeränä lapsena olin ilman mitään rusketuspohjaa ja ilman rasvaa kreetalla auringossa 4h putkeen bikineissä, ja rusketuin vain.

66. Vaivaannun jos joku sanoo minua kauniiksi. Kommentoin heti perään nenääni yms. Joskus olen mielestäni ihan ookoo kasvoja jos miettii..

67. Voi luoja miten häpeän valokuvia. Näytän niissä ihan lehmälle. Ei ollut vitsi, esimerkiksi vanhempani ja kaverini ovat sitä mieltä että musta vaan ei saa julkaisukelpoisia valokuvia! En näytä oikeestaan yhtään itseltäni kuvissa. Aina saan kommenttia "oot oudon näkönen tässä".

68. Murrosiässä koin kamalan kompleksin siitä, kun kehityin niin tajuttoman myöhään. Olin se lyhyt, lauta ja menkaton.

69. Vanhempani soittavat joka päivä. Välillä se on kivaa, mutta useimmiten ne tekee sitä vaan muodon vuoksi. Puhelut toistaa sitä samaa... Mitä teit, mitä oli yliopistolla, olitko tanssissa, millon on töitä.

70. Ennen ostin vaatteita tosi paljon. En juuri koskaan miettinyt, tarvitsenko sitä tai onko mulla jokin samaa asiaa ajava vaate. Nykyään näen kaikkea ihanaa kaupassa, mutten koskaan omilla rahoillani osta vaatteita.. Tuntuu että kaikki on Suomessa niin kamalan kallista, eikä mikään näytä hyvälle mun päällä...

71. Pesen hiukseni vaan joka toinen päivä. Pesisin mielellään vaikka kaksikin kertaa päivässä, mutta nämä ovat kuivat ja katkeilevat haperot.

72. Olen aina halunnut paksummat hiukset. Käytän kamalia summia hiustenhoitoaineisiin, yritän paniikissa saada katkeilun loppumaan mutta tuntuu että nää katkee kahta kauheammin...

73. Pelkään syömishäiriön vaikutusta hiuksiin. Pelkään sitä oikeastaan lapsettomuuden lisäksi eniten.

74. Yritän tehdä tämän äkkiä loppuun että pääsisin joskus nukkumaan

75. En oikeastaan keksi enää mitään

76. Tykkään työstäni, mutta se käy aika raskaaksi. En huomennakaan jaksaisi mennä.

77. Työpäivän jälkeen olo on kuin jollain pahoinpidellyllä eläimellä, paha olo henkisesti ja fyysisesti

78. Ennen työnteon aloittamista tiesin jo valmiiksi, että mielenterveyteni tulee kärsimään ja pahasti opiskelun ja työn yhdistämisestä

79. Toki vakuutan muille jaksavani. Lasten leikkiä!

80. En tykkää olla yötä pois kotoa (paitsi vanhemmilla, ei ollut varmaan vaikea arvata).

81. Inhosin jo pienenä yökyläilyjä. En kuitenkaan pode koti-ikävää, en vaan osaa olla kotoisasti ja rennosti toisten kämpissä

82. Inhoan sitä kuin kämppikseni tulee aina huoneeseeni koputtamatta. Kerran kiljaisin tahallani että "vittu mä oon alasti!!!!" ja sitten se veti oven kiinni ja hyvin äkkiä :D

83. Leikittelen välillä itsemurha-ajatuksilla. En aio enkä tule tekemään itselleni mitään. Vanhempien takia en voisi, mutta mielestäni on vaan hauskaa ajatella miltä tuntuisi jos kuolsin. Kukaan ei varmaan vanhempien lisäksi jäisi kaipaamaan. Tekisin itsemurhan vaikka heti jos pääsisin sen jälkeen katsomaan miten läheisteni elämä jatkuu ja kaipasiko mua kukaan. Tietenkään tuo ei ole mahdollista.

84. Synkistä ajatuksista huolimatta koitan olla optimistinen, ja uskon että elämä voi vielä muuttua joskus paremmaksi. Tämän takia pelkään kuolemista, koska en loppujen lopuksi todellakaan halua kuolla.

85. Joskus haaveilin osastokuntoon laihduttamisesta ihan vaan sen takia, että voisin antaa kontrollin jollekin muulle. Ei tarvitsisi stressata ruuasta, lääkkeistä, siivouksesta..

84. Pelkään että tanssi menee pakkoliikunnaksi.

85. Olen kateellinen itsekurin omaaville ihmisille. Varsinkin sellaisille, joille se ei ole ongelma (siis mielenterveysongelma). Mulla on kavereita jotka ei alkoholia lukuunottamatta koskaan (kyllä, koskaan) koske mihinkään epäterveelliseen. Eivät kuulemma tykkää.

86. Pahimpina aikoina olin varma, että jos nyt syön suklaan se imeytyy vatsaani seuraavaan aamuun mennessä

87. Näytän alasti kamalalle ja häpeän sitä. Tämän takia arastelen käydä esimerkiksi saunassa äidin kanssa.. Vihaan myös näyttäytyä vastakkaiselle sukupuolelle alasti, olen aina ollut ihan paniikissa.

88. Inhoan ihmisissä koulutuskeskeisyyttä. Myönnän joskus ajattelevani niin itsekin.. Muttei koulutuksen taso tai laatu kerro itse ihmisestä paljon mitään.

89. En voi sietää ihmisiä jotka ovat todella epähygieenisiä. Välillä ahdistuksen tullessa liian kovaksi en pääse joka päivä suihkuun ja inhoan tuon takia itseäni.

90. En pysty nukkumaan ilman unimaskia. Pistän myös korvatulpat jos kuuluu melua jostain.

91. Välillä painajaiseni pelottavat minua, koska ne ovat niin todentuntuisia ja todella raakoja...

92. Tykkään koruista. Niitä on mulla monia, mutten usein käytä niitä koska unohdan.

93. Jään myös aina korusta kiinni jonnekkin, kuten esimerkiksi olen jäänyt tietokoneeseen

94. Olen todella tapaturma-altis ja mulle on sattunut niin paljon kaikkea sellaista, mitä ei voisi ikinä uskoa että jollekin käy :D

95. Olen myös vähän hölmö ja aina pihalla kaikesta. Varsinkin koulujutuista.

96. Olen sarkastinen ja joskus todella ilkeä. Riippuu tosin seurasta, mutta esimerkiksi kämppikselleni olen hyvinkin ilkeä ja niin on sekin mulle. Meillä on todella outo suhde toisen kämppikseni kanssa..

97. Ollaan siis todella hyvät ystävät

98. Mulla on outo musiikkimaku. Melkein kaikki menee muttei hevi. Eniten tykkään ysärin amispopista ja räppikin menee helposti

99. Pienenä keräilin kamalasti kiviä. Ne olivat mun mielestä niin hienoja ja erikoisia. Ennen kaikkia ainutlaatuisia.

100. Arvostan ihmisissä ainutlaatuisuutta, koska jokainen meistä on erilainen ja arvokas omana itsenään. Klisheee, mutta totta.

Mä en tahdo kuolla tänä yönä

2010-04-07T20:08:00.000+02:00

Tiedoksi kaikille, mulle voi laittaa mailia osoitteeseen amelienblogi@luukku.com ! En juurikaan lue tuota, joten kannattaa pistää vinkkiä blogiin että postia voisi olla saapuneissa ;). Ette arvaakaan paljon kommentit mulle merkkaavat.. Ne piristävät ankeita ja tappotylsiä päiviäni, varsinkin täällä korvessa porukoiden hoivissa ei ole yhtään mitään tekemistä. Kamala postauksien tulva, mutta eipä tässä nyt kummempia kuin koneella oloa..

Päivät seuraa toisiaan, perjantaina vihdoin kotiin. Ihan kiva täällä on olla, mutta tänäänkin olin talon herrana itsekseni ainakin viisi tuntia. Ei ole mitään tekemistä, paitsi toki märehtiä kehoani ja vaan koomata. Tuijottaa tyhjänä seinää ja odottaa että aika kuluisi. Tai että nukahtaisin, mutta enhän minä voi nukahtaa tällä kahvimäärällä. Äitini sanoi oikein osuvasti, että kerran mulle tulee tylsä päivä niin voisin vaikka:

-tehdä heille ruuan viideksi
-siivota vanhan vaatekaappini
-jotain mitä en muista
-siivota muutenkin
-tehdä kouluhommia

Niin voisinhan minä, mutta kun en vain jaksa. Lisäsin pahaa oloani mittaamalla alavatsamakkaraani, ja ihme että toi mittanauha ees riitti. Oikeesti oon lihonu pääsiäisen aikana useamman sentin, kai se on nestettä?? Pakkohan sen on olla?? Boikotoin edelleen vaakaa, mutta mittanauhasta en näytä pääsevän eroon. Pikku hiljaa aion luopua siitäkin. Ei se ole tervettä koko ajan mittailla mahaa ja reisiä.

Näin viime yönä unta että olisin raskaana. Siinä unessa mulla oli kavereita. Harmi kun se ei ole totta, vaan pelkkä uni.. Ei sillä että minä lapsia haluaisin tässä iässä, eihän ole miestäkään. Mutta olispa ainakin joku johon voisin kiintyä ja joka kiintyisi muhun takasin. Ihminen. Kyylään aina välillä galleriasta teinivanhempien kuvia, olen niin kateellinen rakkaudesta jota he kokevat. Koen jollainasteella että lapsi tai rakkaus tuo sisältöä elämää. Kaipaan jotain joka rakastaa mua takaisin. Mutta kykenenkö mä itse rakastumaan tai kiintymään. Pelkään liikaa että sattuu, enkä uskalla heittäytyä. Haaveilen aina elämästä: kavereista, poikkiksesta, iloisuudesta, rentoudesta, opiskelijabileistä. Ei se vaan koskaan tunnu toteutuvan. Aina pääsen vaihtamaan puhelinnumerot jonkun jätkän kanssa, ehkä vielä näemmekin. Siihen se jää. Jätän pallon jätkälle: "ota yhteyttä jos tahot nähä vaikka tässä :)". Ei kuulu mitään, ei koskaan.

Edes se psykologi ei kiinnostunut musta. Soitin sille varmaan kymmenettä kertaa ja sain sen kiinni (ei vaivautunut vastaamaan soittopyyntööni). Äänestä kuuli, miten sen ois tehnyt mieli sanoa että painu v*ttuun, eikä sitä kiinnostanut ollenkaan. Ihan sama sille, saanko mä ajan vai enkö. Mielialani laski kovaa vauhtia entistä alemmas. Kuka nyt tällasta, rumaa ja läskiä ja vielä idioottiakin jaksaa. Ymmärrän kyllä, että työ tympii ja muuta hauskaa mutta enhän mä oo ees tavannu sitä. Saman polin hoitsu piirteli ruutuja paperiinsa kesken kun kerroin elämästäni. Ai että miten mielenkiintoinen osaankaan olla!!! Tuntuu vaan turhalle lässyttää olostani kellekään, kun ihan totta kukaan ammattilainenhan ei tietenkään muhun kiinny: koitan itsekin pitää työn ja yksityiselämän erillään. En edes tahtois että joku ammattilainen kiintyisi muhun... Mutta kun ei kiinny kukaan muukaan. Paitsi syömishäiriö ja masennus toki on Erikeepperillä mussa kiinni.

Eilen illalla sain ihan hullun pahan ahdistuskohtauksen. Pelotti olla, olin kuntosalilla just sillon... Kyyneleet valu poskille asti kesken BodyBalancen. Heti kotiin päästyäni menin itsekseni saunaan, ihan vaan että pääsen hetkeks omaan rauhaan. Ajattelin että varaan lääkärille soittoajan, sillä mä en enää kestä näin pahaa ahdistusta. Oma keho ja tekemättömät kouluhommat. Elämäntilanne. Toki ne ahdistaa, mutta ahdistus on niin paha et toivon vaan kuolevani. Efexorin nosto 75mg on vaan pahentanut tota, ja oon jo monta viikkoa (herranjumala viisi viikkoa! Mihin tää aika menee??) tota syönyt. Toivon välillä, että saisin yksinollessani oikeen pahan itku- ja viiltelykohtauksen. Puhdistaisi ilmaa.. Sisälläni on nyt joku pahan olon pakkauma joka purkautuu vaan satunnaisina kyyneleinä, enkä saa sitä pahaa oloa pois mitenkään. Kerran purin ahdistusta rämpsyttämällä hiuslenksukkaa ranteeseen ja ai hitto että se sattu. Enemmän jopa kuin viiltely. Eihän siitä jää jälkeä, mutta ahdistukseen se ei auttanut. Viiltely auttaa valitettavasti edes pieneksi hetkeksi..

Syöminen tai paastoaminen nyt ei auta ahdistukseen mutta ihan totta, häpeän miten ulkonäkökeskeinen mä oon. Kuntosalilla katson pyöreitäkin naisia, jotka on pukeutuneet tiukkoihin paitoihin. Itse en kehtaisi!! Mutta heitäpä ei hävetä, eikä kukaan muu tunnu heihin kiinnittävän huomioita. Kadehdin parantuneita ex-anorektikoita, miks ne on niin laihoja? Ne on laihoja ja syö normaalisti! Ei ne ahmi eikä paastoa tai laske kaloreita! Ei ahdistele! Mäkin tahdon.. Mutta peilistä katsoo NeitiPullapitko jo tässä painossa. Rinnat tursuaa ulos rintsikoista, ei ole rahaa ostaa uusia. Ei mulla rintoja mitään vastaan ole mutta rasvaahan sekin on.. En uskalla lähteä kotoonta mihinkään.

Jätin nytkin bileitä väliin.. En jaksa sosiaalistua Helsingissä, vaan jäin tänne. Paska minä paska! Pelkään aina alkoholin kaloreita kuollakseni: parin siiderin edestä syön mielummin pari sataa grammaa karkkia. Olen outo, tiedän sen. Juodut kalorit pelottaa, onneksi nykyään pystyn juomaan maitoa joskus. Ostin tänään Citymarketista mehujäämuotteja: sekotin vettä ja funlightia. Saas nähä millasia tulee :).

Sain muuten eilen toukokuun työvuorot! Tulen vielä valittamaan työmäärästä mutta... mulle on laitettu kaksi lauantaita ja kaksi sunnuntaita! Olenpas materialistinen kun mietin vaan rahaa mitä saan, mutta kyllä tuplapalkka piristää mieltä. Hyvä, että edes jokin.

Tyttö tuollainen

2010-04-06T18:03:00.000+02:00

Hih, muutama uusi lukija :). Welcome, kommentit ovat tervetulleita! Ihan ekaksi haluan pyytää anteeksi kaikilta, jotka lukivat pääsiäispostaukseni. Khyyyllä vain, päin persettähän se suoraan sanottuna meni niin postaus kun koko pääsiäinen. Ei, ei, EI näin! Ahminta ei ole ratkaisu. Yritän kirjoittaa blogiani rehellisesti ja suoraan niistä ajatuksista ja mietteistä mitä tunnen, mutta häpeän ahmintaani/kontrollin menettämistä niin paljon, että näen jopa painajaisia muiden mielipiteistä... Varsinkin kun koko pääsiäisajan olen ollut naama norsunvit..lla ja äksyillyt ihmisille jotka eivät sitä ansaitse. No mikä nyt taas on. Paha oloni näkyy ja myös kuuluu kun rouskutan muroja. Tajusin, että silloin kuin olen semi-ahdistunut niin koitan turruttaa sitä ruualla. Mutta sitten kun ahdistaa näin paljon kuten tänään (eli siis katson tyhjää, tuijotan seinää, muut eivät saa kontaktia ja rintaan puristaa niin pirusti) en sitten pysty syömään. Ajatuskin ruoasta kuvottaa, mutta samalla tiedän että jos nyt paastoan puolitahtomattani niin kohta olen suurella todennäköisyydellä syömässä liikaa. Vaikeaa tämä semi-ahdistuksen ja ahdistushuippujen välillä tasapainottelu. Miksi en vaan voisi olla ei-ahdistunut, niin en reagoisi ruualla ollenkaan? Miksi Efexor ei auta? Päätin sitten eilen että en syö liikoja ja lähden lenkille. Kaikenlisäksi sain käpöttelyseuraa isukista. Isä-tytär hetki, wow...

Ajatella miten onnekas olet. Unelmien opiskelupaikka ja kaiken lisäksi joustava työ jossa viihdyt.

Aivan, kyllä juu viihdyn! Kävellään nopeampaa, kovempaa, kovempaa. Nuo sanat kuulin isäni suusta kun olimme puoli välissä kävelylenkkiämme. Kovasti koitan vakuutella että kaikki on ihan hyvin, no tottakai minä jaksan paahtaa 12,5tuntia putkeen, pikkujuttu!! Isäni kuitenkin näki ensimmäistä kertaa aikoihin mun pokefeissin läpi ja sanoi olevansa todella huolissaan mun jaksamisesta. Niin olen minäkin. En minä jaksa enää, vaikka kuinka koitan esittää muuta. Murrun päivä päivältä enemmän heikoksi, hauraaksi.. Kalenterini on aikataulutettu kesäkuulle asti, oikeen erikseen pitää lukea "vapaapäivä, jolloin lääkäri sillon ja sillon". No enpä ainakaan enää kirjoittele sinne "tee x vatsaa ja x kyykkyä, syö xxx kaloria ENINTÄÄN"-juttuja, vaan kalenteriin päätyy lähinnä välttämättömät työ-, koulu-, lääkäri ja tapaamisjutut.

Kesäksi saankin tehdä ainakin vähän nykyisen työni hommia (sain työnantajaltani pääsiäisyllätyksen puhelimessa: sittenkin vuoroja kesäksi!!), sekä pääsisin SOLille tekemään jotain.. Aluksi innostuin kovasti tosta, mutta totesin että se voi olla mulle oikeesti liikaa jos paahdan täyttä kyytiä 12kk vuodessa. Ajattelin että SOL saa siis jäädä. En tee muuta työtä kun omaani, vaikken saisikaan kun muutaman vuoron kuussa. Aivan sama, mielenterveyteni saa nyt mennä suorittamisen ja kulissihirviöiden edelle. Sanon sitten vaikka muille etten saanut kesäduunia mistään (mikä onkin totta, koska mun pomo oli ilmoittanut musta SOLille, enhän mä nyt sentäs muuten sinne ois päässyt) ja työpaikalla sanon SOL kieltäytymisen syyksi "kesäopiskelut".

Hähä, mä nostan kesältä asumislisää. 200euroa per kuukausi, mutta onhan se parempi kuin ei mitään! Oi vitsi jos saan olla lomalla <3. Siirrän tän kuun palkan sitten sivuun, ja maksan koko kesän vuokrat niistä. Isä sanoi että saan levätä niiden luona. Hävettähään se vähän niiden nurkissa... Mut mitä mä stadissa, eihän mulla olis rahaa elämiseen eikä tanssitunteihinkaan. Olen toiveikas kesäni suhteen. Eka kertaa ikinä ajattelen et mä ansaitsen lomaa. Kyllä tuntuu jäsenissä ja mielessä, 64opintopistettä (toivottavasti) tältä vuodelta tulossa plus henkisesti ja fyysisesti raskas iltatyö.. Voi olla että loikoilu ja toimeettomuus ahdistaa mutta ajattelen jos panostan nyt itteeni kesällä ja opettelen vaan olemaan ilman jatkuvaa "pitäis tehä se essee, ja se tentti" jyskettä päässä. Silti toivon etten kesällä repsahda toimeettomuudessani ihan kokonaan, en halua vaipua enää yhtään syvemmälle syömishäiriöön (mitä muotoa se nyt onkaan).

Jotkut syömishäiriöiset tuntuvat peittävän huonoa itsetuntoaan laittautumalla ulkoisesti niin nätiksi. Tai ehkä he vain tykkäävät laittautua? Vai onko ulkonäkö heille pakkomielle? Niin, en tiedä. Sen taas tiedän, että olen salaa heille kateellinen. Itse nimittäin en enää jaksa. Kuljen kaupungilla tukka paskassa, ilman meikkiä (hyi minua, en ole vaivautunut edes finniarpeja peittämään), enkä katso yhtään sopivatko vaatteeni yhteen. Ei se ole ihmekään että matkatoimiston täti kysyi tänään että nukunko lasten lisävuoteessa. Kaulaan tekisi mieli ripustaa iso kyltti jossa lukee kissankokoisin kirjaimin: anteeksi. Olen melkein pahoillani muiden puolesta kun joutuvat tämän näköisen hirviön kanssa liikkumaan.. En vain jaksa enää laittaa itseäni juuri mihinkään suuntaan, hyvä kun jaksan suihkussa käydä. Hävettää myöntää, mutten pääse joka päivä suihkuun. Ahdistus ja masennus vaan syövät minua niin, että jään suihkun sijasta koneelle tai sänkyyni koomaamaan. Ällöttää koskea omaan kehoon, en jotenkaan halua nähdä "paljasta pintaa" itsestäni. Joskus saan näitä "mun on pakko olla täydellinen" kohtauksia. Silloin laitan itseni koreaksi ja koen itseni itsevarmemmaksi. Pinnallista kai se on, mutta kyllä ainakin meikki ja osuvat vaatteet tuovat mulle itsevarmuutta. Harmi, etten jaksa enää ehostaa itseäni, tulee vain entistä pahempi olo..

Oloani ei yhtään helpota se, että välillä (kuten siis surullinen pääsiäiseni) ahmin ihan käsittämättömiä määriä. Voisikohan mulla olla puutetta kromista? Ajattelin jos kromitabletit auttaisivat makeanhimooni. Voisi testata joskus... Koen itseni isoksi, löysäksi, kuvottavaksi. Siksi kai koen että ulkonäköni ehostus voisi jollain asteella auttamaa mua pois ahdistuksesta. En tiedä, kokemuksia anyone?

Blahblahplää, helpointa olisi kai vihdoin parantua. Mutta kun mieleni on niin sekaisin ja anorektinen, käyttäytymiseni taas kaikkea muuta kuin anorektista. Ristiriitaista. Tämä helvetin kirottu sairaus. Sairaudesta puheen ollen, törmäsin pariin blogiin joissa kirjoittajat olivat sitä mieltä että anoreksia ei ole sairaus, ei varmasti, vaan elämäntapa! MITÄ? Vielä vuosi sitten olisin raivoissani käynyt kommentoimassa blogiin että "vitun idiootti, tajuatko mitä teet, tää on sairaus" tai jotain vastaavaa. Enää en välitä, jokainen olkoon vastuussa vaan itsestään. Toivon, että kukaan ei täällä bloggerissa pidä minua proanana. En ikinä tahtoisi sairastuttaa ketään... En tiedä kenestäkään muusta, mutta mulle tämä ainakin on sairaus. En tekis tätä vapaaehtoisesti IKINÄ omalle keholleni, kavereilleni (ei ole), vanhemmilleni (no ei ne kyl huomaiskaan).. Olen päättänyt että jätän kaikki pro-anablogit pois. Ne vain lisäävät ahdistusta. Ei minua häiritse toisten minikilotavoitteiden esittely tai mikään, mutta noi blogit joihin törmäsin olivat suorastaan pro-anastaan ylpeitä.. Hrr, puistattaa vieläkin.. Toivottavasti en nyt loukkaa ketään, se ei ole tarkoitukseni.

Mä haluan eroon ahminnasta, eroon anoreksiasta, eroon koko syömishäiriöstä. Hus, mene mun mielestä pois... En tajua miten joku voi nauttia tästä. Blogeissa oli nimenomaan nautintoa mikä tulee syömishäiriöstä. Kaikilla kai se kuherteluvaihe kuuluu kuvaan, mutta kyllä se sairaus näyttää kaikille todelliset kasvonsa vielä.. Tahtoisin parantua mutten tiedä miten. Laihdutushimo ja laihdutushaaveet ovat juurtuneet päähäni aivan liian tiukkaan. Kyllä mä tiedän ettei se BMI 16 tai alle ole mun ikäiselleni mitenkään sopiva, lapsettomuus siitä seuraa ja menkkoja ei nytkään oo kunnolla.. Vuoden olen ollut sitä ääntä kuuntelematta, se ei hellitä, ei koskaan... Ää, mä tahtoisin puhua jollekin ammattiauttajalle just nyt. Nykyinen hoitokuvio ei tunnu toimivan, se uusi psykologi leikkii vaikeasti tavoiteltavaa. Ei se vastaa puhelimeen, nyt viikon yrityksen jälkeen jätin soittopyynnön. Vastaispa se pian, tahdon niin puhua jollekin ulkopuoliselle joka ei mua tunne. Kaipaan kuulijaa. Ystävät ovat kaikonneet jonnekin. Tajusin sen pääsiäisenä, ettei mulla enää ole oikeen ees kavereita. Kukaan ei tiedä musta yhtään mitään, en käy bileissä, en näe koskaan ketään. Kukaan ei ees kysy mitä mulle kuuluu. Voi kunpa mulla ois joku joka välittäis musta.. Olenko oikeasti niin paha ja ruma ihminen ettei kukaan tykkää?? Kysyispä joku ees mua joskus kahville, tai kysyis facessa että mitä kuuluu, nähdäänkö. Ei, kukaan ei koskaan aloita keskustelua. Olen niin hemmetin yksin.

Kaipa mä sitten olen epäsopiva, sehän on jo todettukin.

missä on toivoa

2010-04-04T09:56:00.002+02:00

Katso isi jooko rauhassa telkkaria.. Tyttösi nimittäin käyttää salaa puhelimellasi bloggeria. Aian sama, nyt on pakko päästä purkamaan ahdistusta. Olen epäonnistunut itselleni asettamissani rajoissa. koko talo on täällä täynnä uusia Benkkumakuja, suklaata, öljystä ja siemenistä leivottuja leipäsiä. leipiä, joisen rasva jää sormiini muistuttaakseen juuri niellaistusta epäonnistumisesta. olen kolme päivää vaan syönyt.. Huomenna pääsen pois täältä, vanhempien asunnolle kotikaupunkiin. perjantaina sitten omaan kotiin.. Voi luoja, en tiedä mihin joudun jos en saa suutani kuriin. Iltaisin ahistun päivän kaloreista, pyörin epätoivoisesti pari piruettia. Sillähän ne tuhannet minua lihottavat perkeleet kuluvat. Kerran olen saanut ruhoni rinteeseen. Mitä ne tuijottaa? Reisiäni, sisäreiteni näkyvät toppahousujeni läpi.. Menin paniikkiin, valitin vatsavaivoja isälle ja lähdettiin pois. "Ei masu kipeänä, varmaan se on se stressi." ja pyysin anteeksi tuota 26euroa jonka hän käytti rinnelippuuni.

En ole koskaan vihannut itseäni niin paljon kuin nyt. Miksi en osaa syödä? Mikä määrä ruokaa on se kuuluisa "normaali"? Tuntuu kuin äiti vahtisi, etten vain söisi liikaa. Se seuraa mua huoneesta toiseen. Olen ollut monestijäädä kiinni mittanauhaleikeistäni. Mittanauha onn samassa kaapissa missä mummo piti sitä aina. Selitän aina kaapilla ollessani etsiväni muka värikyniä tai jotain muuta yhtä viatonta. Voisin kuvitella vanhempieni reaktiot jos seisisin kaapin ovella säikhtäneenä, mittanauha ihnrojeni ympärillä.

Tänään tulee sukulaisia,aka. Äidin sekku ja sen isä meille syömään. Hyi, lammasta. Se on uunissa ja haisee koko kämppään. Nuo ovat muuten ainoat sukulaiset joiden kanssa olen missään tekemiisissä. En kuulu muiden elämään: eivät koskaan kysy isältä puhellimessa, eetä miten se amelie voi tai missä se ees asuu. Enpäminä noita tartteiskaan, mielenterveysongelmat olen heiltä saanut lahjaksi.

Kaikki tuntuu niin vaikealta.. Jopa tällä communicatorilla kirjoittaminen: liekö sormeni liian nakit, mutta en osu näille näppäimille. Siksi kirjoitusvirheet. Käytyäni kotikaupungissa puntarilla, huomasin etten olekaan lihonut. No nyt pääsiäisenä olen taatusti, mutta eiköne ole nesteitä jotka ilmoittavat kerääntymisestään puntarilla.ei,jumalauta EI, en mene katsomaan painoani huomenna kum vaaka on ulottuvillani. Ne kilot jotka olen teoriassa voinut oikeesti lihoa lähtevät toivottavasti äkkiä, muutamassa viikossa irti kehostani. Mikäli en jatka samaa syömisrallia.

Vielä eilen itkin syötyjä kaloreita paniikissa, ajattelin että maailma loppuu tähän. Monta päivää, tuhansia kaloreita. Paastoaminen on viimeisintä, mitä kannattaa tehdä :retkahtaisin taas syömään. Eivätkö ne terveet syö lomilla enemmän. Kovasti olohuoneesta kuuluu suklaamunien kääreiden rapinaa. Voi kunpa osaisin ottaa noin rennosti. Päätin, etten arkisin kiellä iteltäni pahoja ruokia. Sitä enemmän niitä tekee mieli. Yritän pysyä kohtuudessa.. Tarvitseeko ihmisen olla niin ankara itselleen?? Tahdon parantua, mutten tulla normaalipainoiseksi. Laihdutus on niin nähty, mutta silti haaveilen loman jälkeisestä kesäkuntoon-projektin aloittamisesta.. Isä huomasi puhelimensa mun kädessä. Jauhooin jotain paskaa paremmasta näytöstä, etten siksi omaani käytä. Hitsi, olis kirjoitettavaa ties ,miten paljon. Kohta ne vieraat tulee, en ole ehtinyt tarkistaa peilistä feikkikulissihymyäni. Nyt syömään.. Ihan kun muhun ei olisi turtunut jo tarpeeksi pahaa..no ei pelkoa et ahmin lammasta..

Sådant är livet

2010-03-29T10:10:00.000+02:00

Viime päivinä ei ole tapahtunut mitään erikoista. Olen hautautunut kotiin oman sängyn turvaan, eli masennuksessa vellotaan.. Rikon uusia datausennätyksiäni, tuijottelen facebookin ruutua epätoivoisena. Eilen sain pahan mielen, kun aloin juttelemaan vanhan kaverini kanssa.. Kyselin mitä kuuluu ja millon hän on palaamassa takaisin meidän molempien kotipaikkakunnalle. Vastasi kysymyksiin ja piste. Ketään ei tunnu kiinnostavan mitä mulle kuuluu. Otettiin taas eilen lievästi yhteen kämppiksen kanssa; ollaan molemmat sen verran oikukkaita ja temperamenttisiä, ettei taivuta toisten tahtoon tai ainakaan suostuta jäämään kenenkään tossun alle. Sovittiin kyllä sitten myöhemmin. Kämppikseni morkkaa minua todella usein, mutta tiedän ettei hän pahaa tarkoita. Ei hän ihmisenä ole paha, ainoastaan kovia kokenut. Hävettää kun loukkaannun sen sanoista, onneksi en vielä ole alkanut itkemään sen nähden.

Itkusta puheen ollen, olen itkenyt (tai pikemminkin kyynelehtinyt) viime päivinä tosi paljon. Eniten varmaan itkin kun katsoin Thin-nimisen dokkarin YouTubesta. Se herätteli edes jonkin verran: olen aina hokenut itselleni, että pakko olla laiha, pakko tulla laihaksi, laihuus, sirous, luisuus, kukkakeppimäisyys,anorektisuus, hentous, höyhenen kevyt ja ties mitä sanoja olen pyöritellyt mielessäni enemmän kuin tarpeeksi. Mutta haluanko sittenkään? Haluaako kukaan, ihan oikeasti, päätyä niin laihaksi että ihmiset kauhistelevat? Niin laihaksi, että luut kuultavat ihosta läpi, varpaat ja sormet sinertävät kun veri ei kierrä ja naama on hyytävän kalpea? Ei, en minä sellaiseksi loppuenlopuksi halua tulla. Olen paljon mielummin hoikka, kiinteä kuin joku poikamainen narunukke.

Parantumismyönteisistä ajatuksista huolimatta kidutin itseäni eilen. Sorruin jäätelöön (eikä se ollut ihan pieni) kaupungilla, ja kituutin koko loppupäivän raejuustolla ja purkkiananaksella. Kiitoksena siitä, heräsin yöllä kaksi tai kolme kertaa kiljuvaan nälkään. Söin tuhdin aamiaisen, mutta tuntuu että nälkäni oli loputon... En tiedä miksi säikähdin jotain jätskiä noin paljon, herranjestas, mähän ahmin välillä tai oikeastaan useinkin. Eikä ahminnasta tulevat kalorit ole mitään verrattuna johonkin jäätelöön. Typerä tyttö jolla on vielä typerämpi pää.

Toivon, että syömiskäyttäytymiseni pysyy edes jotenkin normaaleissa rajoissa pääsiäislomalla. Toivottavasti olisi hyvät ilmat, että pääsen lautailemaan. Ei lautailu vedä vertoja tanssille, koska lautailessa usein pohdin musiikin pauhatessa nappikuulokkeista elämääni. Silti se on vapauttavaa, kiidän vapaana alaspäin ja lumeen jää kauniita kaareja juuri terotetuista kanteistani.Huomenna olen taas 12,5tuntia putkeen töissä ja koulussa, ja keskiviikkona lähden siis pohjoiseen. Vietän muutaman päivän korvessa, jossa ei ole nettiä. Onneksi pääsen lukemaan kännykällä mulle tärkeitä blogeja, mutta en osaa muuten käyttää bloggeria sillä. Pääsen kyllä lukemaan kommentit, mutta en tajua miten pääsisin tekstinkirjoitustilaan. No olisihan se vähän hankalaakin kun ei ole kunnon näppäimistöä. En siis pääse kirjoittelemaan.. Seuraavan kerran pääsen nettiin ehkä viikon päästä. Ahdistavaa, olen tottunut kirjoittamaan tähän ruudulle aikas usein (en aina julkaise raapustuksiani), ja nyt sitten en pääsekään aina kun tahtoisin. Pitää kai ottaa vanha kunnon kynä ja paperi kouraan...

HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ KAIKILLE JA SYÖKÄÄ PALJON SUKLAAMUNIA :)

What hurt the most

2010-03-26T22:10:00.001+02:00

Ihmiset osaavat satuttaa sanoillansa ja teoillansa. Ei hätää huora, sinä olet ulkoisesti vahva ja pidät kulisseja pystyssä. Luennolla käydyssä ryhmäkeskustelussa olin ylpeä itsestäni, kun puhuimme ihmisten onnellisuuskulisseista. "Niin no ihmisten kulissien pito on tosi rankkaa, lopulta kulissit sortuu ja niistä näkee läpi". Hetkonen. Uskonko tuohon itsekään? Muut nyökyttelivät napakan argumenttini perään myönteilevästi ja jatkoivat keskustelua. Omassa päässäni jäin pohtimaan sanomisiani. Minun kulissini eivät sorru, ne eivät saa sortua. Läpi voitte nähdä, sillä kommenttien sietäminen on lähellä romauttaa itsetuntoni pohjalukemiin.

"voi vittu sä pelotat mua sano sit ku pitää huolestuu tost jäätelön syönnistäs"

"mitä sä valitat jostai 12,5h päivästä kuule muil on pitempii eikä sul oo usei tommosii"

"sen ku näkis et oot siivonnu huonees huomenna :D:D.et todellakaa.miks et koskaa voi huuhella astioita ku oot syöny??"

"onko nii kiire syömää et pitää mikroo aina käyttää, en tajuu miks et lämmitä pannulla.kauhee ku ihmiset on hektisii nykyää"

"taasko sä syöt"

"hei haloo kello on seittemä aamul ja kamoon oot jo jääkaapilla"

"no joo ei ollu yllätys et meet taas vanhemmille. en tajuu miten kestät niitä ja miten JAKSAT olla siellä"

"ihmiset kuten minä ei saa paniikkikohtausta. olen vahva."

"muista miksi pysymme laihoina.siksi koska emme syö" (viittaus siitä, miksi aamulla ei saisi syödä)

"ootko tehnyt koulujuttuja kun oot päivän ollu kotona? ai että oot isosti vaan OLLUT"

Ja minä pyydän anteeksi. Väläytän parhaan hymyni ja hymyilen hymyä joka ei ylety silmiin asti. Pyydän anteeksi olemassa oloani, tilaa jonka suuri kehoni vie yhteisistä ruokailutiloista. Pahoittelen aiheuttamiani traumoja kun muut näkevät minut pikkiriikksissä yöshortseissa ja yötopissa. Tahtoisin niin yksiöön! Siellä pääsisin muita pakoon mutten sitä pahinta: itseäni. Totuus iskee vasten kasvojani kuin nyrkillä löisi. Tottahan se on. Olen laiska, en saa mitään aikaiseksi. Huoneeni täyttyy vanhoista juomalaseista, ruokalautasista, käytetyistä ja käyttämättömistä vaatteista.. Onko se nyt vaan niin pirun vaikea uskoa, että olen masentunut ja todella pohjalla enkä jaksa tehdä tällä hetkellä yhtään mitään? Minkä takia asiasta tulee kuittailla mulle koko ajan? Helvetti tämä on minun paska elämäni ja teen tässä juuri niin kuin tykkään. Vielä oksennustaudissako pitäisi jaksaa pyyhkiä myös muiden asumisen jäljet? Toinen kehtaakin majottaa poikkistansa täällä jo kolmatta viikkoa! Poikkiksessa on se hyvä puoli että se tiskaa; kaikki astiat kerralla, heti kun on syönyt. Myös minun astiani. Minä en tiskaa heti kun syön, vaan sitten kun jaksan. Voi voi poika parka kun tiskaa vielä laiskan syöpön astiatkin.

Minä aion erakoitua kohta omaan turvalliseen kahdeksan neliön koppiin. Kuuntelen vanhoja ja haikeita biisejä, kuten Enyan Only time. Olen yksin vailla seuraa. Kahdet pääsiäispippalot jäävät väliin, koska lähden lautailemaan lomaksi. Perheen kanssa toki kun ei musta kukaan muu seuraa haluiskaan. Enpähän ole ainakaan niin haitoilla ja saavat muut elää kämpässä omaa elämäänsä. Pääsiäisloma on toki kiva breikki arkeen, mutta tekee tiukkaa olla ilman tanssia kaksi viikkoa! Tahtoisin juuri nyt käpertyä pieneksi möykyksi isän kainaloon. Muttei isä ole täällä vaan monen sadan kilometrin päässä. Isän korvikkeena halaan jättikokoista Pehmo-Ihaatani, jolle kerron murheistani. Illan tullen ahdistukseni ovat taivaitakin korkeammalla, sillon kaipaisin rakkautta ja... jotakin lohdutusta kaikkein eniten. Mä olen ikuinen lapsi, naispuolinen Peter pan joka ei koskaan kasva isoksi! Joku lemmikki olisi kiva, muttei musta ole ottamaan vastuuta muista elävistä ihmisistä kerta en osaa kävelevänä Miss Ongelmana edes huoletia itsestäni. Taidan kaikenlisäksi olla allerginenkin, ainakin kisuille ja hevosille. Olen niin tajuttoman yksin. Kaveripiirissäni on nyt joku kihlautumis- ja avioitumisbuumi. Ihmiset esittelevät ylpeänä sormuksiaan, kertovat olevansa elämänsä parhaalla periodilla rakas rinnallaan. Missä sinä minusta välittävä yksilö olet? Ei sellaista taida olla, eikä varmaan tulekaan. En osaa seurustella, en osaa sitoutua. Lapsuudenkodissani ei pahemmin tunteita näytelty, joten olen ihan ulapalla kaikesta tunnepitoisten asioiden käsittelystä. Tunnevammaisia, tunnottomia kuten kämppikseni kuvailee minua ja itseään.

Kuten viime tekstissöni taisinkin jo mainita, ihmisten masentuneisuuden näkee silmistä. Katse kertoo niin paljon.. Tekisi mieli juosta ottamaan kadulla vastaantulijoita kädestä kiinni, ja halata ettei ole hätä. Mä voin ottaa paskat niskaani, ei "muutama" ylimääräinen taakka harteilla enää tunnu missään. Kaikki nämä kasoittuneet mielenterveysongelmani saavat mieleni välillä lapsen tasolle. Kaikki muut ansaitsevat hyvää, minä pahaa. Rakastumisen kyvyttömyys, kykenemätön kiintymään kehenkään muuhun kuin vanhempiin. Egoistinen ajattelu: minä, minä ja minä. Mun keho! Mun läskit! Mun paskuus! Mun saastaisuus! Toki mä välillä mietin että mitä olen tehnyt väärin kun olen onneton; vanhempiakaan kun ei voi syyttää. Niillä on syytäkin olla pettyneitä tällaseen paska tyttäreen joka tulee pari kertaa kuussa pesettämään pyykkinsä, tekemään lovin lompakkoon ja syömään kaapit tyhjiksi. Onko mut tarkotettu onnettomaksi ja olenko lopullisesti pilalla? Onko mun koko loppuelämä jotain hiton ahmimista, laihtumishaaveita ja itsesääliä?

Mutta muutamana päivänä koin itseni vahvaksi. Noin sitä pitää, pieni tyttö... Älä koske siihen majoneesiin, se lihottaa sua.. Lämpimät ruuat eivät ole sua varten, ota salaatti! Iltapala korvaa hedelmillä ja kasviksilla, sinä et tarvitse leipää.. Katsoppa nyt uudestaan sinne peiliin, miten hiton rumaksi olet päästänyt itsesi repsahtamaan!!!! Miksi koskaan kuuntelit ravitsemusterapeuttia ja hoitavia henkilöitä että kertyvä paino olisi lihasta! Peilistä näkyy silkkaa läskiä! Harjoittele jalannostoja, nosta korkeammalle kovempaa nopeammin!

Hymyilen. Tottelen. Pienen hetken olen vahva ja elossa. Valheellisesti ehkä, tällä kavalalla tavalla. Katson huoneeni ikkunasta ulos ja näen auringon paisteen ulkona. Control is today's key.

Password: Fruits

2010-03-24T17:33:00.000+02:00

Katson maahan ja huomaan valkoiset vaakaviivat asfaltissa. Olen suojatiellä. En tee elettäkään edes katsoakseni tuleeko autoja: kyllä ne pysähtyy. Ja jos eivät, niin kuka jäisi minua kaipaamaan. En minä itse ainakaan.

Päiväni alkoi hyvin, enkä jaksanut masentua ja stressata huomisesta 7h koulua (mukaanlukien tentti johon en ole lukenut) + 5,5h töitä päivästä. Terapeuttini esitti taas saman kysymyksen: mitä pahaa olen tehnyt että ansaitsen mielestäni pahan olon. En tiedä, en pääse ulkonäköä ja muita pinnallisia asioita syvemmälle. Tuo olikin ainut järkevä sisältö terapiaistunnossani. Terapeuttini kehtasi vielä väittää, että en varmaan syö tarpeeksi jos ahmin. Olen tainnut marista viime aikoina blogissani ihan tarpeeksi terapiasta, joten en viitsi jatkaa nyt tästä terapeutista. Sen sijaan Itiksen psyk.sairaanhoitaja, ihminen jota en edes tunne, osasi sanoa lohduttavia sanoja. Mieleni olisi tehnyt alkaa ulvomaan itkua terapiassa, mutten sitten kuitenkaan kehdannut. Häpeän itkeä, en voi sille mitään. Big girls don't cry? Tänään oli viimeinen kerta kuin tapasimme, koska hän vaihtaa työpaikkaa. Saan uuden psykologin (edelleen siis arviointijaksolla...), "jos se sais susta enemmän irti".

Kahden terapiakäynnin jälkeen olen rikkipoikkiväsynyt. Mustan mieleni pohtiminen ja aukkojen availu käy todellakin työstä. Tahtoisin käpertyä omaan sänkyyni, muttei ole aikaa eikä nukuta. Olen niin saatanan väsynyt tähän kaikkeen. Herään aamulla, menen kouluun, menen suoraan töihin. Tulen kotiin, olo on kuin pahoinpidellyllä ruumiilla ja kaadun sänkyyn. Laiminlyön koulua jatkuvasti, en vain jaksa käydä siellä tai lukea tentteihin. Töistä sentään maksetaan rahaa. Vaikka pari päivää onkin mennyt paremmin (sivuvaikutukset lähtevät pois??), silti arkiset asiat ovat niin pirun hankalia: siivoaminen ja kaupassa käynti.. Yllätin huoneestani kunnon pölypallerojonon, jonka sutaisin äsken nopeasti imurilla pois. Silti vaatteet ovat tursuneet ulos kaapeista ja pölyttyvät nyt lattialla. Huoh.

Kävin kuitenkin kunnolla kaupassa pitkästä aikaa, ja ostin kasan hedelmiä ja vihanneksia. En löytänyt oikeen hyvää kastiketta vihanneksilleni, joten läträilen niitä sitten ketsupissa. Olen koko sairauteni ajan ollut omenafriikki: joskus söin jopa 5 jättikokoista omenaa päivässä. Mikään muu kuin se tietty lajike ei kelvannut. Nyt olen opetellut syömään muitakin hedelmiä: mango (valitettavan kallista), päärynät, satsumat, appelsiinit.. Tuntuu että omenien ja vihannesten syöminen hillitsee ahmimishaluja edes hieman. Mistä hedelmistä te tykkäätte? Huomaan, että sairastumiseni jälkeen banaanit ovat alkaneet pelottaa. En ole syönyt varmaan vuoteen banaania. Olisi varmaan pitänyt uskaltautua ostamaan sitä kaupasta :). Ällöttävää vain kun ne mustuvat niin helposti...Yäääk.

Syy hedelmien ja kasvisten ostamiselle juuri tänään oli varmaan niiden muiden näkeminen. Sitä tuttua vetäytyvyyttä silmissä, tikkulaihat reidet, kalpeat kasvot. Jättikokoinen takeaway- kahvi kädessä. Tykkään diagnosoida muita ihmisiä (varsinkin syömishäiriökeskuksessa): tolla on anoreksia, toi on varmaan parantunut, mikäköhän tolla on? Hitto miten laiha toi on, mitä mä täällä teen.. Aina kun näen jonkun muun lähes satavarmasti syömishäiriöisen ihmisen, muhun tulee kateus. Oli se toinen sitten miten laiha tahansa niin ottaisin sata kertaa mielummin hänen kroppansa kuin omani. Voisi sitten rauhassa kasvatella lihaksia ja lihottaa itsensä sopivaksi. Oikeankokoiseksi oikeista kohdista. Voi kunpa keho olisi saviveistos, josta voisi vuolla ylimääräiset ihrakudokset pois.... Nytten omenan kautta tanssitunnille. Ihanaa päästä edes hetkeksi tanssin euforiseen maailmaan ja jättää arkimurheet muualle.

Kevään kutsu

2010-03-23T17:42:00.000+02:00

Aurinko on sulattanut kotikatumme lähes sulaksi. Pieniä loskalänttejä siellä täällä, muutama jääkimpale muistuttaa talvesta. Silti lunta on vielä kaikkialla. Rakastan sitä, kun ei tarvitse pukea montaa hupparia villakangastakin alle ja silti olo on lämmin. Sanokaa mitä sanotte, mutta kyllä kevät (ja ennenkaikkea auringonpaiste) vaikuttaa mielialaan! Olen yrittänyt suhtautua asioihin positiivisesti: nyt on jo maaliskuun puoliväli, enää pari kuukautta töitä ja koulua.

Vaikka säiden lämpiminen on jo alkanut ja toivo kesästä pilkahtelee useasti, mieleni on silti musta. Kehoni aiheuttaa kamalia ahdistuskohtauksia: äsken hilluin kotona topissa ja shortseissa. Kumarruin, ja siirsin paidan ruttua... Turha toivo, se oli mun masu eikä paita. Samassa havahduin siihen että on JO maaliskuun puoliväli. Huora, sulata vatsamakkarasi pois, et sinä bikineihin mahdu. Kevät tarkoittaa myös sitä, että pitäisi ottaa ohuempi takki käyttöön. Sitten jätetään takki kokonaan pois ja ollaan vielä turvallisesti hupparissa. Hupparin poisotto hävettää. ÄLKÄÄ KATSOKO MUA! MIHIN SAAN RUHONI PIILOTETTUA?

Matkan jälkeen mulle on tapahtunut jotain odottamatonta. Ennen ajattelin, että voisin ehkä laihtua/ olisi kiva jos laihtuisi. Nyt mun pitää laihtua!!! Olen varma, että vatsan ympärykseni on kasvanut ihan kamalasti. Vaikka kuinka mittaan, saan suht saman tuloksen. Petyn itseeni jokaikinen päivä: en pysy kontrollissa, en siinä suunnitelmassa jonka mukaan haluaisin syödä. Esimerkiksi maanantaina söin illalla: 5 leipästä voilla, muroja ja jukurtin. Enkä tosissaan ollut paastonnut vaan vedellyt jäätelöä ja ties mitä skeidaa ennen sitä. Paino ei kumma kyllä ole noussut rakettimaisesti kohti taivasta, mutta silti ihan liikaa. Tai ei se paino otsassani lue, mutta tiedän olevani löysä. Seuraaviin leipomiini pulliin otetaan taikina mun kehosta.

Kuulostaa todella säälittävältä kun sanon näin, mutta jos joku syömishäiriö pitäisi valita se olisi anoreksia. Eihän ihminen voi valita mihin sairastuu, mutta mulla on tällä hetkellä kokemusta kaikista: on ollut ahmintaa oksentelun kanssa vuosi sitten, on ollut anoreksiaa, ja nyt joku hemmetin BED kun saan noita mässyöverikohtauksia. Nälkiinnyttäminen oli euforista. Bulimiassa ainoa euforian lähde oli se, paljonko olen oksentanut. Tässä ei ole mitään mistä saan nautintoa.

Jäljellä on vain pelkkä helvetti. Saan ihmiset ympärillänikin valittamaan ja jäätymään. Huomaan, että kaverit pitävät keskenään hauskaa mutta koskaan minun seurassani ei ole hauskaa. Miten voisikaan, kun häpeän itseäni niin paljon että se heijastuu kilometrin päähän?? En edes itsekseni pysty ottamaan rennosti: tahdon hukuttautua jättikokoisiin vaatteisiin, sillä en tahdo nähdä kehoani. Hävettää nähdä totuus.

Huomenna on onneksi terapia, ja yritän purkaa ajatuksiani terapeutille. Tahtoisin niin parantua mutta pahinta mitä voi tapahtua on ahmiminen ja haaveet laihdutuksesta. En pysty antamaan itselleni anteeksi noita suupaloja, en voi olla armollinen itselleni koska en ansaitse sitä. Lääkärini mukaan Efexorin pitäisi heikentää ruokahalua. Niin, enhän minä nälkääni syö. Ei mulla ole nälkä. Silti mulla on jokin tarve mässyttää, vaikka ruoka itsessään ällöttäisi. Kompensoin siis ahdistusta syömällä....

Jos ahdistus olisi konkreettisesti olemassa, tappaisin sen. En jaksa taaskaan etsiä kuvia, anteeksi. Anteeksi myös siitä että olen olemassa....

Voihan naiseus

2010-03-16T11:01:00.000+02:00

Hola kaikille! I am back in business :). Palailin eilen ulkomailta, matka oli kaikinpuolin ihana. Mutta. Tein uuden ennätyksen: ahmin jumankeuta viikon putkeen. Tai no ahmin ja ahmin, aloitin aamuni rasvasiirappilatella kera churrosin, päivällä jäätelöä ja ravioleja. Lukemattomia karkkinappeja, paljon alkoholia päänsekoittamisen toivossa. Tartutin itseeni lisää pahaa. Mieleeni muistuu öiset painajaiset: astun puntarille ja tuloksena error. Ennen pakenin pahoja ajatuksia unimaailmaan, mutta nytten ne seuraavat mua minne ikinä menenkin: jopa uniin ja toisiin maisemiin asti. Olispa mulle määrätty rauhoittavia nappeja, niin saisin edes pienen hetken olla ilman tuota rintaa ja kurkkua puristavaa tunnetta. Mun on niin paha olla, etten saa enää edes henkeä.

Huomasin puolessa välissä lomaa suunnittelevan kalorirajoja ja liikuntapakkoja. Nyt suu STOP ja laihikselle. Haluni kiinteytyä on suurempi kuin koskaan, janoan takaisin anoreksian turvalliseen mutta lopulta kohtalokkaaseen syliin. Tällaiseksi en jää, se on varma. Mieleeni herää kauhukuvat kesälomalla tulevasta etelänreissusta: minä bikineissä? In your dreams baby, in your dreams. Tämä keho ei edes mahdu bikineihin ilman yli tursuavia läskikimpaleita. Voi kunpa pienenisin edes hieman..... IHAN PIKKIRIIKKISEN, JOOKOSTA. Toiveajattelua läskilehmä. En kuitenkaan pääse ahminnasta eroon, se on liimannut rasvanäppinsä minuun ihan liian tiukasti. Lopputuloksena haaveilen laihtumisesta, kiinteytymisestä, kauneudesta, mutta totuus on valitettavan toinen: rasvatukkainen,finninaamainen, isoksi paisunut ex-anorektikko pakastimen luona ahmimassa jäätelörasioita jäätelörasian perään.

Viikonlopuksi lähden taas vanhemmille, eikä se ainakaan auta syömisen hallintaan. Miksi syön? Tiedän miltä se ruoka maistuu, mutta silti syön kuin viimeistä päivää. Tunnen miten takamukseni leviää silmissä tätä vauhtia. Lintsaan jopa perjantain koulusta, vain sen takia että pääsisin aamujunalla vanhemmille...syömään!! Näen jo valmiiksi 500gramman karkkipussin edessäni, vaahtokarkit kielelläni, kaksi purkkia jäätelöä pakastimessa, lettuja pannulla, pitsaa... Vaa'alla en ole käynyt kolmeen viikkoon, pelottaa. Tiedän että olen lihonut sillä kuukautiseni ilmoittivat olemassaolostaan eilen. Hip hei hurraa, mun keho toimii. Koen itseni ilman menkkoja pikkulikaksi, mutta menkkojen aikana olen turvonnut valaaksi ja olo on entistä isompi ja likaisempi. Ihan kun ruumiini ei olisi tarpeeksi tahrittu jo muutenkin. Menkkojen ilmeneminen on myös aina antanut sairaudelle vallan: nyt kaikki toimii, mun on lupa laihtua vielä lisää.

Terapiaahan mulla ei myöskään ole ollut pariin viikkoon, eikä ole tälläkään viikolla. Tosi psykoterapiaa tämä >__<. Olisi paljon kerrottavaa, tahdon avautua syömisistäni ja ahdistuksestani. Ehkä ensi viikolla sitten... Huomenna lääkäri soittaa mulle kertoakseen verikokeiden tulokset. Kaikki on toivottavasti ihan hyvin: voiko liikasyöminen vaikuttaa veriarvoihin, sitä en tiedä. Nyt mars kouluun ja töihin... Euuuw, ängin äsken farkut päälle jotka salee mahtui vielä viikko sitten paremmin! Kohta ratkeaa joku sauma mutta ei, nämä eivät saa olla pienet. EI EI EI.

Putous

2010-03-04T13:03:00.000+02:00

Uuden lääkkeen ansiosta olen entistä ahdistuneempi ja epätarkempi tekemissäni asioissa. Saan aivan hulluja ahdistushuippuja, esimerkiksi eilen aloin itkemään kun toinen lapanen katosi (pari oli erityisen rakas) eikä sitä löytynyt. Ilmeisesti se ei ollut tippunut tanssiopistolle kun kukaan muu ei sitä myöskään löytänyt.. Kiitos sen varastaneelle <3.

Olen nyt syönyt tuota lääkettä 6 päivää, ja tähän on mahtunut niin paljon ahdistusta että sanatkaan eivät riitä kuvaamaan paskaa oloani! Terapeuttini oli toissapäivänä vahvasti sitä mieltä, että nämä ovat niitä alun sivuvaikutuksia. Annostus nousee huomenna ja lähden maanantaina ulkomaille, rentoutumaan. Miten voin rentoutua jos mua ahdistaa näin paljon? Pelottaa, että koko matka menee ihan pihalle. Heti ensimmäisen pilsun jälkeen aloin valvomaan öitä, tuijottelemaan kehoani peilistä ja hakkaamaan itseäni.

Tuoreimmat ahdistuksen kohteeni:
* Työnantaja kohteelle x: "mulla on uus työntekijä täällä ja nyt on hidasta.kestää ja kauan."
* Lukiotuttuni päivittelee faceen mittojansa, ja kertoo laihiksestaan "onneksi paino tästä tippuu". Kommentit sille on olleet lähinnä "laihiksella, sinä" "just", koska se on mua monta monta senttiä pitempi ja useamman kilon kevyempi!
* Ajatus siitä, että huomenna pitäisi nousta taas aikasin (ennen kuutta) jotta pääsisin verikokeisiin.
* Kummankin kämppikseni ymmärtämättömyys

Yleensä tanssi on ollut minulle se pakokeino tästä maailmasta, enkä siellä ajaudu masennuksen syövereihin. Saan rääkätä kehoani tanssilla, anoreksian sijasta. Eilen olin kahdella tunnilla ja taju oli lähteä.. Nyt edes tanssi ei auta minua ylös tästä...

Kunhan nyt vaan päivittelin fiiliksiäni, aivoni ovat ihan jäässä. En esimerkiksi osannut tätä kirjottaessani taivuttaa sanaa "ymmärtämätön" tai mitään, joten pahoitteluni huonosta laadusta. Vaikka tuskin näitä kukaan oikeasti lukee, itseäni vartenhan mä kirjoitan :). Harmittaa kun en välttämättä ehdi kirjoittamaan ennen reissua...

My new cocktail

2010-02-27T19:43:00.000+02:00

"Tää hei kuulostaa tosi vakavalle, nyt me tehdään niin että lääkkeet vaihtoon ja menoks"

"On se jännä et sulla on näin vakavia oireita mut sit silti jaksat käydä koulussa ja vielä töissä!!!!!"

No vähän pakkohan se on jaksaa perkele, läsnäolopakko luennoilla ja jos tahdon maksaa vuokrat ja ostaa ruokaakin niin pakko sitä on töitä tehdä.

"No joo mut tää sun aikataulus on nyt tosi hektinen että tota noin. Meijän pitäis tavata, tai ainakin sun ja hoitajan monta kertaa mut eihä me saaha sulle sovittua mitää aikaa ku oot ulkomailla ja sit aina töissä ja koulussa"

Tuossa siis pieni pätkä kallonkutistajan ja minun suusta kuultua. Päätohtori käski lopettaa Surmontilin, puolittaa Cipralexannostukseni ja tilalle tuli sitten Efexoria tai jotain vastaavaa. Anteeks nyt vain mutta missä on mun seurantakäynnit? Eikö mulla pitäis olla oikeus niihin kun lääkeannostusta joudun omatoimisesti nostamaan? Sanovat vaan että soita jos tulee joku hätä. Näinköhän tämäkään hoito tepsii sairaaseen päähäni? Vähän pelottaa että viikon päästä alkava ulkomaanmatkani menee ihan pieleen jos olen jossain angstangst-fiilingeissä ja lääketokkurassa. Kaverilleni en viitsi kertoa lääkevaihdoksistani, ellei ole ihan pakko. Koitan tsempata ja toivon että en ala käyttäytyä hallitsemattomasti (nimimerkillä Cipralexin aloitettua hallitsemattomat itkutärinäkohtaukset). Isäni joka tapauksessa kavahti lääkevaihdostani ja alko mussuttamaan jotain omaa että "no minkä takia se nyt tommosta sulle määräs, eiks se vaan riitä et toisen lopetit". Kehtas vielä todeta loppuun että syönkö mä koko loppuelämäni jotain lääkkeitä. No helvetti, mä nakkaan ne heti HerraPytylle kun voin paremmin. Masennus vaan pitää mua tiukasti otteessaan enkä voi jatkuvalle väsymykselle ja yleiselle alakuloisuudelle/vetämättömyydelle enää mitään. Mikään ei saa minua enää takaisin elämääni kiinni.

Hullut painajaiset, joista en pysty kertomaan edes täällä blogissani ainakaan vielä (liian arkaluontoista) toivottavasti rauhoittuvat nyt kun saan lopettaa Surmontilin. Ensi yö on ensimmäiseni yli vuoteen ilman sitä, ja pelkään etten nuku sitten ollenkaan. Viime aikoina mua on vaivannut hullu liikaunisuus: unentarpeeni on vähintään 10tuntia ja koko ajan olen niin väsynyt että voisin nukahtaa. Eilen olin espresson jälkeen nukahtaa töihin. Töissä koisiminen olisi pahinta mitä mulle voisi tapahtua, koska mun tarvitsee olla valppaana koko ajan.

Avauduin tänä aamulla isälleni töistäni ja sen tuomasta vastuuta. Istuin pitkästä aikaa isäni kainaloon sohvalle ja tunsin itseni pieneksi ja hyväksyttäväksi. Isä ymmärsi. No sit se meni ja pilasi koko hetken! Se, nimittäin kosketti minun kasvojani. En tykkää yhtään jos joku koskee sellaiseen kehoni osaan joka on mun mielestä liian iso. Se koski leukaani, tai otti silleen leikkisesti kiinni.

"Jumalauta se jää heiluu nyt lopeta"
"Niin mikä jää heilumaan"
"No mun kaksoisleuka YÄK älä koske muhun"
" Haha on sulla jutut, X (=äitini nimi) kuuliksä mitä toi sano!! Se sano et sen kaksoisleuka jää heilumaan!! Ei sulla mitää kaksoisleukaa ole.. Vai että kaksoisleuka hahhhahhaah sä oot ihan höpsö"

No, oma latistunut (puolikas Cipralex is missing) mielialani oli kaikkea muuta kun humoristinen ja hassu. Sain päivän läskiahdsitukset ja onnistuin tuomaan myös pahan mielen isälleni kun jaksoin kiukutella. Nyyh sun vika mitäs koskit mun kaksariin. Kiivastuin myös kerran ja paljon kun mun kämppis koski mun kasvoihin. Muhun ei kosketa, ei todellakaan. Halata voin, kunhan kädet ei osu jenkkoihin ja voin myös olla jonkun hierottavana. Niskoihin koskeminen ei ahdista niin paljoa...

Aamun angstin jälkeen kaikki lähtikin menemään pieleen, sillä ai että mua pistää vihaksi. Chilessä on kuollut varmaan satoja tuhansia eikä ketään kiinnosta kun länsimaalaiset ovat turvassa. Itsehän onnistuin olemaan täydessä pimennossa Haitin maanjäristyksestä (en silloin vain jaksanut seurata uutisia) ja kuulin asiasta ohimennen koulussa. "No iha sama ei siel suomalaisii kuollu et ei se niinkö meijä elämää vaikuta". Myös huomio mediassa jäi haitin kannalta paljon pienemmäksi kuin surullisen kuuluisa tsunami 2004. Okei, ehkä siellä ei ole tuttuja tai tarvitse pelätä kenenkään läheisen kuolleen mutta kaikki ihmiset on jumankeuta yhä arvokkaita! Aina luonnonkatastrofit ja muut onnettomuudet vetävät mieleni niin matalaksi. Ne ihmiset olisivat varmaan halunneet elää, mutta sitten olen minä joka olen toistaiseksi saanut elää parikymppiseksi enkä edes nauti tästä. Itsekäs paska miksi et voi elää niiku jokainen päivä olisi viimeinen??
Chilekyyneleet silmissä marssin apteekkiin ostamaan pillerini ja kittasin ne jäätelön kera massuuni. Nautin salaa ottaa uuden pilsuni ruokailun kera, toivoin sen aiheuttavan oksentamisreaktioita. Olisi hyväksyttävää syödä paljon ja oksentaa jos on oikeasti paha olo. Sairasta, tiedän. No vielä ainakaan tämä lääke ei missään muussa tunnu kuin koomisena mielialana. Pitsat, karkit, jätskit, ties mitkä ne velloo mahassani ja se kyllä tuntuu. Ahdistuin suunnattomasti suihkussa kun tajusin vatsani olevan niin iso etten näe edes varpaita! Voin kuvitella raskauden tuntuvan tälle: maha ei mahdu mihinkään, ähisen ja puhisen kuin höyryveturi enkä saa isoudeltani enää henkeä. Tulkaa nyt joku hitto vieköön pelastamaan mut, viekää ne kalorit pois mun lähettyviltä.

Pelkään ihan neuroottisesti mielialalääkkeiden vaikutusta painooni ja ruokahaluuni. Sanoin lääkärille että minun kurkustanihan ei mene mitään alas jonka sivuvaikutuksena on ylensyönti ja painonnousu. Onko ketään muuta vai olenko yksin pelkoni kanssa? Ennen Cipralexin aloitusta sain hillittömiä bulimisia ahmimiskohtauksia ja oksennusmääräni tukki lavuaarit ja kaikki. Hyi helvetti. Nyt sitten syöpöttelen ainakin kerran viikkoon ahmímistasolla, mutta toivon ton uuden lääkkeen vähentävän syömisvibojani.

Ja niin sitä taas mennään alas että rytisee. Jos ruokahaluni palautuu normaaliksi, voin hyvin jättää ruokailuja väliin ja laihtua. Tahtoisin olla semi-sairas: liian terve joutuakseni hourulaan ja saavani pöpin leimaa, mutta liian sairas elämään täysin tervettä elämää (lue: mulla on oikeus valittaa ja voida pahoin, huonovointisuuteni näkyisi myös kehossani)..

Voipi olla että olen kesään mennessä pää kainalossa itkemässä oloani koko maailmalle. Voipi olla että en.

I just don't get it

2010-02-25T08:30:00.000+02:00

On taas pieni hetki kun olen viimeksi kirjoittanut. Blogger kenkkuilee ainakin minun koneellani, enkä ole päässyt kirjoittamaan.

Terapeuttini ja minun yhteistyö loppuu viimestään keväällä. Hän ilmoitti olevansa raskaana ja jäävänsä mammalomalle. Ihanaa kun raskaana olevatkin ovat laihempia vatsasta. No ainakaan yhteistyö ei katkea minun suunnaltani, eikä mun tarvitse tehdä vaikeaa luopumisen päätöstä. Lähden kohti uusia haasteita, mikä se hoito mun kohdalla sitten onkaan. Yksityisellä ilman Kela-korvausta terapia ei enää tule kuuloonkaan.

Kelasta puheenollen saankin vissiin kesäksi opintotuen asumislisää. Rahahuolet ratkeisivat isolta osalta, jos myöntävä päätös tulee. Nyt mun ei välttämättä tarvii mennä kesätöihin. Ihan kuin ruhoni kanssa eläminen etenkin kesän pikkubikineissä ei kävisi työstä!

Miksi syömishäiriöstä paranemiseen ei voisi saada rahaa tai palkkaa? Noh noh, materialistista. Ei mutta ihan totta, paranemisyritys - erehdys kokeilut ovat rankempaa fyysisesti että henkisesti kuin mikään työ tai koulu. Ahdistelen kehostani joka ikinen päivä, hyh kun reidet hyllyy ja ottaa yhteen, mahaki valuu tuolista yli ja perse ei mahdu kohta luentosalin penkkiin! Asioiden pitäisi pikkuhiljaa noin niikuin finanssi- ja hoitokuvioiden suhteen rueta ratkeamaan, mutta minä en osaa olla onnellinen. Kyllä minua piristää kohta tuleva ulkomaanreissu kaverini kanssa, joka on ensimmäinen ilman vanhempia!

Miksen vaan osaa syödä? Miksi mun pitää vammata koko ajan? Vaikka täti punainen huutaa poissaolollaan, ei se siltikään saa mieltäni miettimään oisko jotain hätää. Saankohan koskaan lapsia. Jäänkö menkattomaksi ja lapsettomaksi. Omasta mielestäni mä ahmin, pitää vähentää ruokaa, tanssia enemmän, tehdä sitä ja tätä, To Do-listat pursuavat ulos kalenterista ja jalat huutaa hoosiannaa tanssitunnin rääkin jälkeen. Minkä takia tämä on taas niin tajuttoman hankalaa?

The only two man who ever understand women are Ben and Jerry

2010-02-20T09:53:00.000+02:00

Koko alkanut vuosi on mennyt tanssia laiminlyödessä. Olen aika paljon iltaisin töissä, eikä meidän koulussa ole aamutunteja paitsi klassisen baletin jatkotasoja. Tahdon oppia tuntemaan kehoni paremmin ja oppia kuulemaan sen signaaleja. Päätin että alan ottaa tunteja eri lajeista sekaisin, koska sillä tavalla saan parhaan mahdollisimman treenin. Aion käydä ainakin seuraavissa:

-showtanssi, jonka opettaja on todella todella vaativa ja tiukka. Ainakin läski opit.

-nykytanssi. Olen melkein aina ainoan perustason tunnin aikana töissä, menen tänään utelemaan opettajalle saisinko korvata jatkotason tunneilla

-klassinen baletti silloin kun kivalla opettajalla menee tunteja. Yksi opettaja siellä on ihan todella inhottava, olen kerran käynyt sen tunnilla. Se huusi mulle mun ryhdistä (no tiedän että se on paska) ja muutenkin katsoi aika säälivästi.

- MTV..ush ex-kämppis jonka kanssa olen hyvin riitaisissa väleissä käy siellä. Tanssin vain ja ainoastaan itseäni varten enkä anna mokoman huoran (kyllä, kirjaimellisesti) häiritä elämääni. Oltiin ennen tosi hyviä kavereita, mutta yhteenmuutto veti meidät todella erilleen. Kyseinen eukko poisti mut eilen feispuukista :D. Out of my life, en enää ikinä tahtoisi nähdä häntä.. En tarvitse ilkeää ihmistä elämääni, sillä olen niin paljon enemmän tasapainossa ilman häntä.

- jazz, jota opettaa sama opettaja kun nykytanssia. En ole käynyt jazz tunnilla kuin paristi mutta se on tosi hauskaa.

- hiphop, satunnaisesti eri opettajilta. Tanssin yhden syksyn yhden opettajan alkeisjatkotunnilla, ja ajattelin josko joskus uskaltautuisin ihan ykköstason tunnille... Saas nähdä.

Tavoitteenani on oppia tuntemaan joka ikinen lihas kehostani ja oppia hyödyntämään sitä. Jälleen kerran sain perjantaina todeta herkutteluni menneen överiksi, kun söin itseni niin ähkyyn että oksennus tulee väkisin kurkkuun. Rakastuin Strawberry Cheesecakeen uudelleen (idari, ootko joskus lakannut rakastamasta), hamstrasin Makuunin karkkihyllyt tyhjäksi. Vieläkö tekee mieli, onko kenties nälkä? En osaa kuunnella kehoani, sillä en läheskään aina tunnista nälkää. En myöskään osaa lopettaa mässytystä ajoissa, sillä en vaan tiedä millon olen tarpeeksi kylläinen. Oh wow, kuvan benijajerry on vähärasvaista! Idiootti, minkä helvetin takia et matkusta vaikka Amerikkaan syödäksesi tuollaista, sen sijaan änget rasvahiilaripaskaa suustasi alas joka päivä. Katso miten lihava sinusta on tullut.

Mistä ihmeestä voi tietää onko nälkä vai ei? Verensokerin laskut kyllä tuntee: tärisen kuin horkassa, ahdistaa, pyörrytää, en pysty ajattelemaan. Yritin puhua asiasta psyk.polin sairaanhoitajalle, mutta aika meni kyllä menneisyyteni kartoittamiseen. Huoh oon kertonut nämä asiat jo sataan kertaan, osaan kohta lausuntojeni päivämäärätkin ulkoa. Sairaanhoitaja vaikutti mukavalle, ainut mikä jäi häiritsemään oli se kun hän piirteli neliöitä ja ties mitä kynällä paperille samalla kun puhuin. Tiedän että olen tylsä, mutta että potilaan nähden? Muuten olen tyytyväinen käyntiini, saan ensi viikolla nähdä lääkärin ja pääsen keskustelemaan lääkityksestä.

Ilopillereitä tässä kyllä tarvittaiskin. Pikarakkauteni floppasi aika lailla täysin. Käytiin kerran kahvilla ja oli ihan kivaa. Sovittiin, että ollaan yhteyksissä jos tällä viikolla nähtäis. Perjantaina sitten vihdoin uskaltauduin tekstaamaan hänelle kun hänkään ei ollut ottanut minuun yhteyttä. Kyselin josko häntä kiinnostaisi nähdä, tokasi vaan että tänään en ehdi ja huomenna menen baariin. AHA. Itse tulkitsen tuon suoraan ettei häntä kiinnosta, mutta katsellaan. Ahdistaa kun aina pääsen treffiasteelle, enkä koskaan seurustelemaan! Kuolenko yksin? Pelkään ihan oikeasti etten koskaan löydä miestä. En koskaan. Tahtoisin niin jonkun joka silittelisi päätä, ottaisi kainaloon ja antaisi turvaa. Kyllähän se anoreksiakin hoitaa tuon hoivapuolen, mutta lopulta satuttaa ja osottautuu nartuksi.

Muutenkin alamäkeni senkun vain jatkuu. Sain aamulla kämppiksen raivot niskaani kun se nukkui pommiin. Ei se minun vikani ole kun en edes tiennyt että se menee aamuun töihin. No joo, olisin itsekin kyllä aika v*ttupää jos nukkuisin pommiin töistä. Se lähti töihin viidessä minuutissa heräämisestä! Mulla ei onnistuisi koskaan, aina pohdin sopivaa vaateyhdistelmää: lehmä tossa oot läski. Jos satun näyttämään mielestäni ihan ookoolle peilistä, niin mieleni muuttuu nopeammin kuin ehdin sanoa "ok". KATSOPPA NYT LEHMÄ UUDESTAAN SINNE PEILIIN. Hirveet sisäreidet, miten pääset läskipaska tuolla kadulla ees eteenpäin? Ne nauraa sulle, kaikki nauraa, huora, laihduta paskiainen.

Tanssitunnilla unohdan hetkellisesti ulkonäköni, ja jos ikävät ajatukset tulee mieleen niin saan ne työnnettyä pois. Keskityn vaan tiukemmin tekniikkaan enkä katso peilistä mahamakkaraani. Tanssin avulla nollaan päätäni, unohdan kalorinkulutuksen edes hetkeksi. Kaikessa muussa liikunnassa (bodypump, kävelylenkit, mitä vaan) mietin koko ajan montako kaloria olen jo tähän mennessä kuluttanut. Kyykkää nopeemmin ja syvemmälle, eikö läskeistä lähde. Kävele nopeammin paska, nopeammin! Johan ohikulkevatkin katsoo että mikäs lyllerö se siinä taapertaa, toi typy on ollut ruoka-aikaan kotona.

Tanssista saan onnistumisen kokemuksia. Ennen sain niitä kun aamuisin astuin puntarille ja huomasin painoni laskemaan. Tai silloin kun nukahdin nälässä. Onnistuin mielestäni hyvin silloin kun olin oksentanut koko mahalaukun tyhjäksi. Ihan tajuttoman sairasta. En enää tahdo vahingoittaa kehoani samalla tavalla kuin ennen. Sillä perjantaina suihkussa sain rytmihäiriöitä. Säikähdin ihan törkeesti niitä ja luulin kuolevani! Tunsin miten rytmi pumputti outoon tahtiin ja jokunen lyönti jäi välistä. Kävin vuosi sitten EKG:ssä (ja tuon EKG:n jälkeen olen oksentanut yhteensä vatsatautineen ja päivineen jonkun 10kertaa) ja kaikki oli okei.

En tiedä johtuiko tuo rytmihäiriö siitä, että mulla on selän lihakset jumissa kuten aina. Oliko se ihan oikea rytmihäiriö vai joku kuviteltu sellainen / tuntemus? En tiedä. Olin myöskin syönyt tosi paljon ja aika ahdistunut. Sydän löi aika nopeasti kuten yleensäkin ahdistuneena. Ainut, mikä kävi mielessä oli: nyt tulee lähtö, kuolenko, niin paljon on elämättä. Säikähdin ja pahasti. Ennen olen saanut pumpputuntemuksia oksennettuani 20 kertaa putkeen ja muuta mukavaa. Uskon kuitenkin että sydämeni on ihan ok kunnossa, koska en ole niin alipainoinen että olisi syytä huolestua. Syön myöskin säännöllisesti, huora syöt ihan liikaa idiootti laihduta paska.. Kun olin sairaampi, pelkäsin että kuolen syömishäiriööni. BMIni oli ehkä 16 ja oksentelin kuin hullu. Olin paljon sairaampi kuin mitä painoni kertoi. Olisin laihduttanut varmasti alemmas, mutta pelkäsin kuolemaa.. Pelkään sitä nytkin.

Tahdon valmistua maisteriksi joskus viiden vuoden päästä. Jännittävää, sillä en valmistu suoraan mihinkän ammattiin. Tahtoisin elää normaalia elämää, enkä varsinkaan tahdo kuolla! Niin paljon kaunista ja kokematonta on tässä maailmassa. Tahtoisin oppia rakastamaan itseäni, ilman laihdutusyrityksiä/ laihdutushaaveita. Miksi en kelpaa, miksi en osaa. Miksi olen huono. Miksi miksi miksi. Voi kunpa kelpaisin itselleni niin toivottavasti kelpaisin silloin myös muille! Mutta kun ei, en kelpaa itselleni. Olen mielestäni liian lyllyvä, en ollenkaan kiinteä. Rumat kasvot. Hyi mitkä hiukset. Tätä listaa voisin jatkaa loputtomiin. Minua pelottaa ihan kauheasti mihin joudun. Nyt tarkkailen koko ajan sydänparkaani puristaako... No puristaa rinnasta joo, piikkimatto yleensä auttaa. Tanssimisesta saan selän lihakseni ihan jumiin, mutta se tekee skolioosilleni vain hyvää.

Tein itselleni listan asioista jotka tekevät minut iloiseksi:

- Tanssiminen

- Musiikki. Eläydyn sanoihin ja unohdan elämäni hetkeksi...

- Kaverit. Voiko mikään olla parempaa kuin mennä kahville vanhan ystävän kanssa?

- Vanhemmat. Rakastan heitä ihan liikaa, tiedän että jos joskus tekisin itselleni jotain niin se murtaisi heidän maailmansa. He ovat antaneet mulle ihan kaiken mitä olen tarvinnut ja yrittäneet parhaansa. Heissäkin on puutteensa mutta niin meissä kaikissa.

-Kevät. Tuolla on jäätävän kylmä, mutta kevätaurinko paistaa ja kevät tulee! En malta odottaa, että pääsen kulkemaan balleriinoissa ja nahkarotsi auki.

- Parin viikon päästä tuleva ulkomaan matka. Aion ottaa lomasta kaiken irti! Lähden kaverini kanssa reissuun kaupunkilomalle. Pelkään hieman, että mitä jos en osaa syödä ja ahdistun ryyppäämisen kaloreista, mutta päätin että anoreksianarttu, sinä jäät kotiin itkemään ja reissuun lähtee vain ja ainoastaan aito Amelie.

- Kesäkuussa tuleva aurinkoloma vanhempien kanssa. Tahdon sukeltaa mereen ja tuntea miten suola kirvelee huuliani. Tahdon nousta pinnalle ja nauttia auringon säteistä. Juoda margaritoja aurinkovarjon alla.

-Koulu. Vaikka se on rankkaa niin läsnäolopakot pakottavat ruhoni liikkeelle. Arjessani on sisältöä enkä eristäydy kotiin.

Mikä antaa teille voimaa?

Tässä sanat yhdestä lempilaulustani. Akon- beautiful:

When I see you, I run out of words, to say.
I wouldn't leave you, cause your that type of girl, that makes me stay

I see the guys tryna' holla, girl i don't want to bother you, cause your independent and you got my attention
And i'll be your baby father, girl i just want to show you, that i love what you are doing

I see you in the club, you gettin' down'
I wanna get with you
I see you in the club, you showin' thugs love
That wanna get with you

You're so beautiful, so damn beautiful
Said your so beautiful, so damn beautiful
You're so beautifull

Pitäkää kaikki huolta itsestänne! Olette sen arvoisia. Sillä juuri nyt minä olen toivoa täynnä.

This is not fun

2010-02-18T12:52:00.001+02:00

Ush. Koko viikko on ollut paikasta toiseen juoksemista, kouluun, kotiin, kouluun, töihin, kotiin, kouluun... En ole ehtinyt sosiaalisoida kenenkään kanssa yhtään, herranjumala olen istunut vain hiljaa seurassakin. Laskiaispippalot flopahtivat heti alkuunsa: lähdin ahdistuneena kotiin jo seitsemältä kun en uskaltanut juoda mitään enkä syödä mitään. Tämä päivä on ollut epäonnenpäivä varmaan koko vuoden edestä (ja kello on jopa puoli yksi, en edes halua tietää mitä on tulossa). Viime vuoden puolella kirjoittamani essee tuli bomerangin lailla takaisin palautustilaisuudessa siis ei todellakaan näin, täydennä eli teeppäs uusiksi. Kaverini voitonriemuisena ihkutti omaa nelostansa ja totesi mulle vaan että "no ehkä sä ton palautuksen jälkeen voit saada kakkosen tai ehkä jopa kolmosen". Voi kiitos. Hän on ihan kamalan kilpailunhaluinen enkä oikeasti jaksa kuunnella varsinkin kun itselläni oli hieman paha mieli. Ei siinä muuten mitään että joudun korjaamaan, mutta olin kumminkin nähnyt mielestäni ihan mukavasti vaivaa koko esseen eteen. Tämän aamuinen tentti meni täysin harakoille: yhteen kysymykseen osasin vastata jopa neljä hienoa lausetta! Olen tottunut saamaan kiitettäviä ja hyviä arvosanoja yliopistossakin, mutta taidan heittää hyvästit niille sekä esseen että tentin osalta.

En ehtinyt lukemaan tenttiin juuri ollenkaan, kun jäin eilen ylitöihin ja olin kotona 22.30. Harmittaa kun koulu ja tanssi kärsii töistäni ja laiskuudestani, mutten jaksa enää suorittaa itseäni ihan piippuun. Keskiviikon tanssitunteja on rästissä kymmenisen kappaletta, onneksi ne voi korvata jollain muulla tunnilla mutta opettaja ei ole motivaatiostani kamalan innostunut. Oishan sitä motivaatioo mut kun ei oo aikaa enkä saa ruhoani liikkeelle! Äskenkin otin metron steissiltä hakaniemeen, kun en mukamas jaksa kävellä ja siel on kylmä. Ruikutusta, ruikutusta, vali vali. Housut tippuu jalasta, olenko laihtunut? Voitonriemuisena päätin palkita itseni Unicafen nakkistroganoffilla, ja kauhukseni huomasin ahtaneeni sen, leivän ja salaatin sisääni varmaan viidessä minuutissa. Katso nyt läskipaska, siellä se velloo sun sisuksissa, KOHTA SE ON IDIOOTTI SUORAAN MAHASSASI. Nyt leviän pitkin kirjaston tuolin penkkiä ja lilluttelen Läkeroleja suussani (kohta aski mennyt!). Muut polttaa tupakkia askin päivässä, mä syön kurkkupastilleja askin päivässä. Hehheh hauska juttu joo.

Tirskahtelen itkemään pitkin päivää; byää, äsken oli tulla metrossa itku kun joku astui jalkani päälle. Sen jälken menin ostamaan itselleni nutridiet patukoita, unohdin näyttää Plussakortin! Ajattelin piristyksekseni mennä Accessorizeen katsomaan koruja, ja kannoin pienen omaisuuteni eteen niitä kassalle.Plups! Ipodi tippuu taskusta, sen jälkeen lompakosta tippuu kolikot pitkin lattiaan. Sori anteeksi että olen olemassa minä kerään minä kerään älkää nyt kaikki kattoko älkää kattoko miten mun maha menee jooko jooko! Sen jälkeen taskustani tippuu uusi kännykkäni ja kuori menee rikki. Kaiken lisäksi unohdin vielä lapaset kauppaan. Dramaattista kerrassaan! Nyt alkaa itkettämään kun en saa kuvia muokattua kun olen koulun koneella. Vainoharhaan ettei takana istuvani vaan näkisi blogini otsikkoa ja tulisi kurkkimaan. Luulin että mulla ois ollut huomenna töitä, muttei ookkaan kun olin käsittänyt väärin ja buukannut sen väärälle viikonlopulle. Hävetti koko sotku, jouduin laittamaan tuhat viestiä työtovereille josko joku vois tehdä vuoroni jonka minä olin erään kanssa jo vaihtanut itselleni kun typerä pääni eli väärässä viikossa. Sain onneksi yhden tytön kanssa sovittua että tehdään puoliksi, niin pääsen ensi viikon perjantaina lähtemään moikkaamaan vanhempia. Ja maanantain lintsaan sitten taas kerran.

Terapiakin jäi koulun takia väliin, kerrankin kun olisi ollut asiaa. Tiistaina paloin halusta kirjoittaa, mutten vain kerinnyt.Mutta huomenna mulla on aika sinne Itikseen! Jaiks, iiks, jännittää. Se aika tuli ihan tajuttoman nopeesti, olisin itse veikannut jonottavani ainakin kuukauden mutta maanantaina kolahti kirje postissa. Se on joku psykiatrinen sairaanhoitaja. Voi kunpa hän osaisi mua auttaa, tahdon tästä eroon, pakoon, mitä vaan muttei tätä. Pelkään että petyn ja tipahdan parantumishaaveistani alas ja kovaa...

Vain saduilla on onnellinen loppu

2010-02-14T10:56:00.002+02:00

Otsikko kuvastaa aika hyvin ajatuksiani. Vaikka perjantainakin mulla oli ihan mukava päivä, illan tullen purskahdin itkemään autossa. Nyyhkytin salaa vanhemmiltani takapenkillä kun en vain halua huolestuttaa pahalla olollani kaikkia muita. Heti vanhemmille päästyäni ahmin kasan lettuja hillolla ja sairas pääni sekosi. Aloin tärisemään ahdistuksissani, enkä saanut itseäni kasaan enää. Lopen uupuneena kipusin yläkertaan tutimaan ja totesin että koska tänään oli niin paska päivä niin huominen on taatusti parempi!! No tässä sitä ollaan, lauantaina ainakin 5000kaloria (kyllä vain, uskokaa tai älkää) velloi sisuksissani. Pitsapaloja, jäätelöpurkki, karkkia, mokkapaloja, pastaa, lettuja... En koe hallitsemattomasti ahmineeni, vaikka ähkyyn tulenkin. Mutten kuitenkaan jatka siitä heti vaan kaikki ruoka alkaa ainakin hetkeksi ällöttää.. Kävin lauantaina aamulla pakonomaisella vanhemmilla-olo-painokontrolloinnissani ja huomasin taas kadottaneeni jokusen gramman kehostani. Eipä tämä minua haittaa, mutta tällä syömistahdilla lihon varmaan vakavasti ylipainoiseksi vielä joku päivä. JA SE PÄIVÄ ON VARMAAN HELKUTIN LÄHELLÄ!!!!

En ole koskaan ollut kamalan painokeskeinen. Painoin sitten 4x tai 5x kiloa, näytän mielestäni suht samalle. Eli aivan liian lihavalle. Terapeuttini mielestä näen itseni todella epärealistisena, mutta en vain voi tälle yhtään mitään. Olen mielestäni ainakni murrosiästä lähtien ollut isomahainen kaksileukainen möhköfantti.. En kuitenkaan voi jatkaa tätä elämää ikuisesti. Jos mä haluan ihan oikeasti elää elämää niin mun pitäis päästä tästä eroon. Syön paljon enemmän kuin monet muut, sen tiedän. Sen takia koen olevani jotenkin epäoikeutettu luokkaan "syömishäiriöiset" tai jotain muuta vastaavaa. Muistan kun ekan kerran terapiassa terppa totesi mulla olevan "kyllä ihan raju anoreksia", repesin nauramaan. Nauroin katkeransuloista naurua ja se katsoi mua järkyttyneenä takaisin. Myös vihjailut "huonossa kunnossa olemisesta ja mahdollisesta sairaalahoidosta" sai mut vaan nauramaan. En ole koskaan oikeen tiedostanut tilaani, enkä pidä itseäni vakavasti sairaana.. Oksensin syksyllä 2008 enemmän kuin koskaan, sain rytmihäiriöitä.. Tiedän olleeni sairas ja olevani sitä varmaan vieläki. En vain tiedä miten pääsen tästä eroon. Yli vuosi terapiaa, mitään ei ole tapahtunut. Okei, oksentaminen on loppunut mutta en halua edes tietää montako tonnia olen tuhlannut.

Olen koittanut kirjoitella itselleni ylös jotain listauksia positiivisista asioista, ihan vaan sen takia etten aina keskittyisi siihen negatiiviseen puoleen. Listaan vähän kaikkea ylös: miksi parantua, miksi mennä kampaajalle (pinnallista joo), mitä kouluhommia pitää olla tällä viikolla tehtynä, paljonko pitää tehdä töitä että tienaan xxxx e kesän vuokrarahoja varten ja niin edelleen. Ainut lista mitä en ole oppinut koskaan käyttämään on ruokalistat. Olen aina vihannut niitä, koska podin ihan törkeää morkkista jos en syönyt siitä kaikkia ruokia ja pelkäsin kuollakseni lihomista jos desi makaronia olisikin ollut 2 desiä. Tiedän ettei tuolla ole painon kannalta yhtään mitään väliä herranjumala mutta päässäni se vain vääristyy niin. Niinpä olen luopunut ruokalistoista enkä koe oikeastaan koskaan hyötyneeni ravitsemusterapiasta. Ihan kivaa joo mennä keskustelemaan hiilaripeloistani (tosin nekin menee nykyään, ennen en koskenut kirveelläkään perunaan / valkoisiin jauhoihin) tai sokerihimoista. Mutta ihan totta, kuka ottaa langanlaihaa ravitsemusterapeuttia tosissaan? Koko aika meni lähinnä sen vatsaa, käsiä ja reisiä tuijotellessa ja miettien että änkeekö tuo naamaansa noi ruuat mitä mun pitäis syödä.

Kukaan ei taida osata enää auttaa mua, ainakin olen toivoni jo muihin ihmisiin menettänyt. Ainut keino on pelastaa mut itse itseltäni!! Työ masennuksesta, ahdistuksesta ja syömishäröilystä eroon pääsemiseksi on tehtävä valitettavasti ihan itse. Muut voivat vaan tukea prosessissa mutta eivät ne voi sitä minun puolestani tehdä. Aloitteen on lähdettävä multa iteltäni. Mutta miten ihmeessä teen alotteen mihinkään suuntaan kuin pää on tässä tilanteessa? Ihan oikeasti olen itkeskellyt viime päivät, tuntunut että kävelen naama norsunsanonkomillä ja valitan kaikesta. Kaikki masentaa: mistä nyt kesätöitä, mistä rahaa elämiseen, kouluhommia vaikka muille jakaa, miten jaksan käydä töissä, miten ehdin tanssitunnille, miten hoidan kaverisuhteet, miten kohtelisin vanhempiani paremmin...

Tuntuu että elän jotain ihmeellistä loivaa laskukautta, jolle ei näy loppua. Kaikki mikä liittyy tulevaisuuteen on niin pirun epäselvää. Kun tietäisi edes olenko kulkemassa mihin suuntaan, parantumassa hiljattain vain vajoamassa takaisin anoreksian kuiluun. Kahden eri suunnan lisäksi pompin ristiinrastiin ja mielialani ailahtelevat enemmän kuin koskaan. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä epäilin joskus, muttei sitä ole diagnosoitu. Eikä mulla ole varsinaista maniaa vaan olen kai sitten vain epätasapainoinen yksilö.

Pahoittelen tekstieni laatua, viime teksteissä ei ajatus ole pysynyt ollenkaan kasassa ja jälkeenpäin luettuna käteen jää kasa kirjoitusvirheitä ja töksähteleviä lauseita. En kyllä mielelläni lue edes tekstejäni jälkeenpäin, saan en-ole-kelpaava kohtauksen ja poistan sen aina. Viime aikoina mulla on ollut tarve kirjoitella jotain parantumisfilosofioita ja pohtia elämää pintaa syvemmältä, enkä niin ole jaksanut kirjoittaa arjestani (joka olisi varmasti vielä tylsempää luettavaa..) Mistä haluaisitte minun kirjoittavan? Mitä tahdotte tietää lisää? Otan aiheita mielelläni vastaan :). Pitäisi yrittää keskittyä paremmin, mutta olen ihan loppu tästä suorittamisesta...

Kiitos kaikille ihanista kommenteista ja ennenkaikkea HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ KAIKILLE <3! Olette ajatuksissani.

No more demi plié today

2010-02-11T20:42:00.000+02:00

Olen jäänyt koukkuun kaurapuuroon. Syön sitä aamulla, päivällä, illalla. Liikaa hiilareita levittämään mua, liikaa kaloreita. Loraus (tai vähän enemmänkin) mehukeittoa, paljon voita, raejuustoa ja kaurahiutaleet. Voilà! Ja coctail on valmis menemään kahdeksi ja puoleksi minuutiksi mikroon. Kaurapuurofetissini on jatkunut muutaman päivän, eikä sille tule loppua. Olen myös syönyt tänäänkin ihan kauheasti ja ahdistukseni menee katostakin läpi. Epäilen mussunmussun-periodin johtuvan luultavasti piakkoin tulevista naistenvaivoista. Mussutan nyttenkin Läkeroleja sitä tahtia, että se riittäisi ravitsemaan koko talonyhtiöni asukit. Menikö mulla oikeesti kolme minuuttia yhteen pussiin? Mihin ne kaikki katos? Oho mä söin ne...

Puuron syömisen lisäksi olen ehtinyt vain yhdelle tanssitunnille, koska kolmena iltana olin töissä. Tanssissa jalkani tärisivät ihan tajutonta kyytiä, enkä meinannut pysyä ollenkaan pystyssä. Vaikka kuinka yritin ottaa keskivartaloa mukaan, niin huojuin pirueteissakin kuin mikäkin idiootti. Piruetit meni pahasti vinoon, samoin jalanheitot huiteli jossain ihan muualla kun pitäisi. Luoja paratkoon oon niin iloinen, ettei ole töitä vajaaseen viikkoon. Pääni sekoaa ja ennen kaikkea selkäni kärsii jatkuvasta rasituksesta... Muutenkin työni henkisesti tosi tosi raskasta, ja aina vuoron päätyttyä lähden lopenuupuneena kotiin. Ai mikä opiskelu? Ei mulla ole aikaa!

Olen muuten varma, että paljastun häröilyjeni kanssa kohta työpaikallani. Olen kuullut erinäisiä kommentteja ruokailuuni liittyen pomoiltani:

Pomo1: Tota voit sä meidänkin kaapista muonaa ottaa, ettei tartte omia eväitä tuoda. Syö vaa jos on nälkä
Pomo2: Siis et "tarvitse" jäätelöä vai et halua? Ota ihmees tää on tosi tosi hyvää!
Pomo1: Syö vaan jotaki ku meki syödää.
Pomo2: Mitä sä juot? Ois mehuu, maitoo... Ai, no ota sit vaan tota vettä

Olen pöllinyt niillä tähän mennessä yhden satsuman. En mä halua koskea jäätelöön tai mihinkään muuhunkaan jos en ole suunnitellut syöväni sellaista. Huomaan muutenkin pomoni katseet mussa kun käsittelen ruokaa tai jotain vastaavaa. Kyllä mä syön. Ja ihan liikaa syönki. Ei kait se niille kuulu jos en jotain jäätelöä halua ottaa (luoja sanonko tämän tosiaan? Jäätelö ei kelvannut minulle? Ahmin vähintään kerran viikossa sitä oikeen urakalla). Ahdistun muutenkin syömisestä muiden, mulle suht vieraiden ihmisten seurassa. En vain HALUA syödä muiden nähden. Tuntemattomat Unicafessa vielä menettelee, mutta puolitutut on kaikkein pahimpia. Kotikotona vanhemmat sitten arvostelevat mättöpäivieni ruokamääriä, että "vieläkö mahtuu tohon tyttöön ohhoh". No kyllä vittu (anteeks vaan kiroilu) mahtuu näköjään.

Ajattelin purkaa ruoka-ahdistustani terapiassa, mutta aika meni taas näiden hoitokuvioiden setvimiseen ja vatvomiseen. Terapeuttini mielestä ei mun kannata kerran kahteen viikkoon käydä kun ei siitä ole merkittävää hyötyä. Tänään kävin terveyskeskuksessa uudelleen ja lähete Itikseen varmistui! Hän muutenkin kyseli kuulumisiani, mutten oikein osannut kertoa mitään.. Lähden vanhemmille huomenna, saan levätä kouluhommien parissa viikonlopun. Eipähän tarvii stressailla rahankäytöstä tai muusta. Muutenkin olen niin läheinen heidän kanssaan, että odotan huomista näkemistä ihan hyvillä fiiliksillä.

En nyt oikeen osaa kirjoittaa muuta.. Ajatus katkeilee. Odotan vain huomista. Kouluun aamulla, hänen näkemistä ja vanhempien kyläilyä!

I am in heaven

2010-02-08T10:31:00.000+02:00

Pieni varoituksensananen. Nytten tulee ällömakeaa, yksinäisen tytön fantasointia pikaihastumisesta. Olin kavereideni kanssa baarissa lauantaina. Lupasin itselleni, että perjantain ruokakännien jälkeen en joisi, mutten kuitenkaan vastustanut kiusausta lähteä.. Onneksi! Nimittäin tutustuin todella, todella mukavaan ikäiseeni herrasmieheen. Hänen kanssaan meillä oli paljon yhteistä, hän vaikutti kiinnostuneelta minusta ja minä ainakin olen hänestä kiinnostunut (otsikko kertoo kaiken).. Hän asuu meidän lähellä, ja saattoi mut alaovelle kun ei halunnut että kävelen yksin. Eikä se onneksi alkanut ehdotella mitään sen kummempaa, vaan lähti lampsimaan omaa kotiansa kohti. Vaihdettiin numerot ja halailtiin useampaan otteeseen pitkin iltaa. Nään sen perjantaina kun sillä on niin kiire alkuviikko, jännittää <3.

Olen sitä tunnevammaista ihmistyyppiä, joka ei ihastu eikä rakastu todellakaan helposti. Mutta nyt olen ihan seitsemännessä taivassa, voisin piirrellä sydämiä joka paikkaan, fantasoin hänestä ja toivon että voitaisiin olla enemmän kun kavereita. Rauhotu tyttö, ettet pety! Olette tunteneet vasta yhden illan ja muutaman tekstiviestin verran.. Olen säikähtänyt, peloissani, että muhun sattuu. En tunne enää itseäni, kun menen tällä tavalla sekaisin jostain toisesta ja näin lyhyen tuttavuuden jälkeen!! Olen kaikenlisäksi varma jo heti alkuunsa, ettei tästä tule mitään. Aion kuitenkin nähdä häntä, ja tuoda omat tunteeni esille mikäli olen vielä nollatoleranssissa täysin samaa mieltä. Olen aina ennen tukahduttanut ihastukseni välittömästi ennen kuin se pääsee näin helvetisti pois kontrollista, soimannut itseäni epäsopivista tunteista ja ties mitä. Nyt olisin varmasti tukahduttanut ihastuksenliekkiä, mitä vain, mutta heti jätkän nähdessäni olin jo itsekin ihan tulessa. Pelkään tätä tunteideni juoksua, koska etenen pienessä päässäni ihan liian nopeasti ja asioiden edelle aina kun innostun jostain. Mutta kun en voi tälle yhtään mitään. Varmaan saatte lukea blogistani kun märisen yksipuolistarakkauttani joskus viikonloppuna :D.

Sitten ihan muihin asioihin kuin tuohon herrasmieheen<3. Tulen varmasti hulluksi tällä viikolla, koska en pääse kuin yhdelle tanssitunnille!!! Olen töissä tänään, huomenna ja keskiviikkona kymmeneen joten siihen aikaa illalla ei tietenkään tanssitunteja enää ole. Koulussamme ei myöskään ole aamutunteja juurikaan, ja menen yliopistolle tänään neljäksi, huomenna ja ylihuomenna kahdeksitoista. Kymmenen tuntisia päiviä, jee. Perjantaina olen varmaan pää kainalossa, täysin hajalla tästä viikosta. Toivon että jaksaisin edes jotenkin olla sosiaalinen, jos ja kun näillänäkymin tapaamme.

Myös vanhemmat hakevat mut perjantaina niiden luokse, pääsen äidin kanssa shoppailemaan! Voi olla, että en ehdi kirjoitella tappopäivieni takia ennen viikonloppua. Ahdistaa jo ajatuskin etten pääse purkamaan mieleni syvimpiä kiemuroita minnekään, paitsi keskiviikkona TätiTerapialle ja toiselle terapiatädille torstaina. Ainiin, tuo kunnallisen puolen psykiatrinen sairaanhoitaja totesi itsekin käyvänsä terapiassa jo kolme vuotta, kaksi kertaa viikossa. En hänen ongelmiaan tiedä, eikä kyllä totta puhuen kiinnostakaan. Täytyy vain sanoa, että tuo tieto ei kyllä lisää luottamusta häneen. Miten itsekin sairas voi tehdä terapiatyötä? Kai olen ahdasmielinen tai jotain, mutta en minä pysty hänelle uskoutumaan. Ajattelen heti, että mitä minä vuodatan hänelle, koska hänen varmaan enemmän masentuneen pitäisi vuodattaa sitä mulle. En minä ansaitse terapiaa, en!

I am not okay

2010-02-05T18:18:00.003+02:00

Kävin tänään terveysaseman omalla psykiatrisella sairaanhoitajalla. Kerrankin ihminen, jota EI kiinnostanut painoni eikä ulkonäköni. Minut otettiin tosissaan! Ainut mikä särähti korvaani oli piikittelevä sävy vanhempieni ammateista. Saan aina kuulla tuota "Ai olet ainut lapsi, ja opettajien lapsi. Varmaan kamala auktoriteetti teillä kotona?"- juttua ja olen kurkkua myöten täynnä. Jokaikinen psykiatri ja ties mikä päätohtori on mulle sanonut noin. Mikä ihme siinä on ihmeellistä, että on ainut lapsi? Tai se että vanhempani ovat opettajia ja vieläpä samassa työpaikassa? No oli miten olen, täti puhui pääni kunnosta selkeästi huolestuvaan sävyyn. Olen kuulemma lähetteen tarpeessa, ja sain lähetteen Itäkeskukseen psykiatrian poliklinikalle. Diagnoosisessa mielessä ahdistuneisuushäiriö on minulle uutta (aiempia siis vaikea asteinen masennus ja anoreksia ja/tai anoreksia nervosa atypica)..

Jäin pohtimaan omia testivastauksiani: Olenko todella näin ahdistunut? Joka ikinen kuvaus sopi minuun, ja ruksasin "hyvin usein" kohdan enemmän kuin pari kertaa.. Sain vielä kotiin täytettäväksi lomakkeen, jonka käyn viemässä ennen ensi viikon torstain tapaamistamme. Hän ehdotti Cipralexin nostoa 15mg/vrk, itseäni epäilyttää. Täytyy harkita, kunhan saisin reseptejä uusittua. Mutta annas olla: terveyasema uusii vain heiltä kirjoitetut reseptit. Mulle noi on kirjotettu jopa ihan toisella paikkakunnalla, ja vieläpä yksityiseltä. Hauskaa...Siitähän se mieli sitten tykkääkin kun lääkkeet loppuu.

Tuolta sitten käpöttelin kotiin ja mieleni teki niin mieli jäätelöä ja karkkia. En voinut vastustaa ja nyt ahdistun kaloreista täällä.. Olen jo pidemmän aikaan antanut itselleni luvan syödä perjantaina tai lauantaina jotain herkkua, enkä ole huomannut sen vaikuttavan painooni:vaikka vetäisin satoja grammoja karkkia ja litran jäätelöä kerran viikkoon, en ole lihonut (muuta kuin nesteitä mutta nekin lähtevät nopeasti pois). Näin pystyn kontrolloimaan mielitekojani viikolla. Ennen mussutin joka päivä vaikkapa yhden annoksen jäätelöä, ja paino kipusi ylöspäin ihan kiitettävää tahtia.. Joka päiväinen herkuttelu ei ole minun juttuni, vaikka ruokalistani muuta väittääkin. No shit Sherlock, en mä syö muutenkaan sen mukaan.

Tarkoitukseni oli lähteä kavereita näkemään, mutta sain rokotuksen tänään ja olo on tosi huono. Huominen ahdistaa, koska mikäli olen terve menen toisiin pippaloihin ja juon varmaan kevyt siideriä. Kaksi kertaa viikossa yli kulutukseni, helvetti!! Vaikka kuinka yritän olla paranemismyönteinen, niin mieleni soimaa minua silti jos syön liikaa. Kaikenlisäksi jätin vielä suunnitellun tanssitunnin välistä!!! En tässä olossa sitä ois jaksanukkaan, mutta silti! Huomista voisi tietenkin miettiä, mutta ei ole kivaa jos olkavarsi on kipee eikä voi nostaa sitä. No voi hellanlettas, onko vähän tekosyitä. En oo tänään saanut oikeesti mitään aikaiseksi, oon vaan datannut, syönyt karkkia & jäätelöä. Hengaan bloggerissa, odotan oisko jotain blogipäivityksiä jollain. Yrittänyt muokata ulkoasua, yrittänyt aloittaa koulukirjan lukemisen. Joku filosofinen kirja, paskaa. ei jaksa.

Ihan asiasta kukkaruukkuun. Ajattelin kertoa vähän itsestäni ja tämän blogin tavoitteista. Tai miksi ylipäänsä pidän tätä. Mitä mieltä olette blogini ulkoasusta? Entä postaustahdista?Mihin asioihin minun kannattaisi erityisesti kiinnittää huomiota? Lukijoistahan minä en tiedä, paitsi että niitä on tietenkin tässä vaiheessa todella vähän. Mutta kaikenlainen kritiikki on tervetullutta ;). Tässä joitain omia mietelmiäni: Ulkoasun ajattelin pitää suht neutraalina, koska blogit joihin on tungettu kaikkea mahdollista härpäkettä ärsyttävät minua ja tekstin lukeminen muodostuu vaikeaksi. Mielestäni tuo taustalla oleva perhoshärpäke on ihan pirteä näin synkkyyden sekaan... Kuvia voisi olla enemmän joo, mutteivät nekään oikeen ole mun juttuni. Postailen niitä sitä tahtia kuin löydän/olen sillä fiiliksellä. En myöskään ymmärrä yhtään mitään näistä tekijänoikeusjutuista, tarviiko niistä stressata? Otan kuvat siis aina suoraan koneelleni. Mitä tulee postaustahtiin, sain edellisessä blogissani paljon kritiikkiä siitä, kun postaan suht tiheään eikä postaukseni ole maailman pisimpiä.. Olen koittanut harventaa, etten ihan joka päivä postaisi, mutta toisaalta tämä on vain ja ainoastaan minua varten ja jos huvittaa kirjoittaa, on hyvä purkaa ajatuksia paperille.

Kirjoitan aika lailla sitä mitä näppäimet nyt painelee, eli en pyri keksimällä keksimään mitään hienoja sanontoja/otsikkoja/lausemuotoja. Tekotaiteellista. Ja uskokaa pois, minun teksteistä huomaa heti jos olen vääntämällä vääntänyt jotain mukamas hienoa... Kirjoitan tätä siis kuin päiväkirjaa!! Ainut vaan, että pyrin pitämään syödyt kalorimäärät, painoni ja pituuteni pois täältä. Tulen varmasti ne jossain vaiheessa kertomaan, mutten halua että kukaan ahdistuu. Minun mitoistaniko? Kukaan ei ahdistu, he saavat vain voimaa, olen iso. Minun ruokamääristäni? Nauravat kitkeränsuloista naurua, tässä päivässä ei ole kehumista, syön niin paljon.. En noudata anorektsista ruokavaliota, vaikka koitankin laihduttaa. En ole normaalipainoinen, vaikka syksyllä sainkin painoni hilattua sinne.

Vaikka tekstini ovatkin täynnä ahdistusta ja inhoa, ne kohdistuvat vain ja ainoastaan minuun. No..toki hoitojärjestelmä on perseestä, Kela on perseestä ja mutta eikös kaikki hullut ja opiskelijat vihaa niitä muutenkin? Ihan perussettiä! Haluan tästä eroon, ihan oikeasti, mutten tiedä miten. En ole pro-ana, vaikka myönnän pyörineeni sellaisilla sivuilla thinspauksen toivossa. En kuitenkaan ikinä koskaan neverever toivoisi tätä sairautta kellekään. En missään nimessä halua olla thinspaava. Toivon saavani kritiikkiä jos juttuni menevät liian sairaalle tasolle/joku loukkaantuu teksteistäni.

Olen loukannut monia ihmisiä, koska useathan pitävät meitä syömishäiriöisiä hyvin itsekkäisinä omaan napaansa tuijottavina paskiaisina, joita ei muiden tunteet kiinnosta. Sellaista tämä kai on ulkopuolisen silmin. Siksi koitan olla kertomatta painoani, koska jos sanon vaikkapa että "olen ihan tosi lihava, painan 70kiloa!! Jumalauta mikä valas olen, voisin kuolla!!", joku 80-kiloinen loukkaantuu taatusti jos ei tiedä vihan kohdistuvan vain minuun itseeni. En pidä muita samanpainoisia/pituisia/kokoisia/whatever lihavina tai arvostele (ainakaan ääneen) toisten ihmisten ulkonäköä. Toisten ihmisten koolla ei ole minulle väliä.

Sisin on tärkein meissä kaikissa! Mutta entä jos on sisältäkin mätä, kuten minä olen? Mitäs sitten tapahtuu?

New therapist wanted

2010-02-04T13:00:00.000+02:00

Katson terapeuttiani suoraan silmiin. Huomaan turhautumisen hänen silmiensä siristelystä ja otsaan kasvaneista rypyistä. Tommy Hilfigerin paita. Koskaan ei näy tyvikasvua. Merkkilaukku. Kultakorut. Ollaan vähän eri aaltopituudella.

"Mä vaan en voi ymmärtää miks et sä tuu yhtään vastaan. Ota se opintolaina. Oot muutenkin niin oman näkemykses kannalla aina, että et yhtää voi joustaa omista näkemyksistäs.. Raha on aina vain järjestelykysymys. Jos ei oo rahaa sit sitä ptiää järjestää"
Kyllä mä itsekin tiedän olevani paska ja itsekäs. Jos en halua lainaa ni sitten vittu halua, mikä siinä on nii vaikeeta tajuta? En mä ala sitä maksaa takasi ja oo tekemättä töitä vaan siks et oon tällane laiskapaska...Ja ei sitä rahaa taivaalta sada mulle eikä mun vanhemmille, tää terapia maksaa ihan rutosti kuten laskuttajana sen tiedät ja opintotuki on pieni eikä kesäduunii oo oikee tiedos ku työpaikkaki ilmotti et ei pääse.
"En mä sanonu et oot paska ja itsekäs.. Mut kun et pysty koskaa yhtää joustaa omista näkemyksistäs.. Esim. näihi painojuttuihi ja muutenkaa. Mä vaan koitan sanoa et miks oot niin vihanen ittelles ja kaikille muillekin. Miks vihaat ihmisiä. Se lainanmaksu on sit sen ajan murhe :--))"
Mä en vihaa ihmisiä, mä pidän niistä. Ainut ketä en hyväksy on minä itse, oma laiskuuteni, oma kehoni, minä minä minä. Jätetään ne muut ihmiset tästä keskustelusta ulkopuolelle kiitos!!

Siinä pätkä eilisistä keskustelustamme. Olen jo pidemmän aikaan pohtinut terapiakertojeni harventamista, terapian lopettimista ja uuden terapeutin etsimistä. Olen vuoden käynyt tuolla ja en koe terapian tuolta henkilöltä olevan rahan arvoista. Kaikki lähti jo alkujaan vikaan, mistä syytän vain ja ainoastaan terapeuttiani. Vaadin, ettei mua punnita joka viikko. Se pakotti. "Ei terapiasuhdetta jos ei punnituksia". Se sai minut vaan entisestään laihduttamaan ja sekosin aina täysin, jos joku muu näkee isoja lukuja kuten minä!! Vielä pahempi olisi ollut se että se olisi nähnyt painoni ja minä en. Paastosin aamut, en juonut vettä, pukeuduin mahdollisimman kevyisiin vaatteisiin. Vähitellen suostuin nostamaan painoani, että Kela korvaisi terapian (vaatimuksena normaalipaino). Pikkuhiljaa terapian edetessä olen saanut sen taivuteltua että ei punnituksia. Minun nakkaaminen puntarille ei tule kuuloonkaan. Silti joudun vielä joskus käymään, muttei se haittaa paljoa (olen utelias tietämään)Kun lausunto kourassa ja terapiatuen hakulomake kädessä marssin elokuussa Kelalle, olo oli toiveikas. En saanut kuitenkaan tukea.. Sen jälkeen olen pohtinut joko lopettaisin terapian, kun tiedän että se syö vanhempieni rahat enkä ihan oikeasti jaksa kuunnella hänen jankkauksiaan joka kerta. Tässä kuuluisimmat&yleisimmät:

"Tuo on vain oma kokemuksesi omasta kehostasi"
"Tarvitset ruokaa"
"Mites ois se opintolaina"
"Ne on vain niitä sinun ajatuksiasi"
"Sä olet lahjakas. Sehän me jo tiedetäänkin"
"No sul on tota lukupäätä ja lahjakkuutta"

Nämä samat lauseet on toistunut vuoden verran, joka ikinen kerta (paitsi saikkulaisena ei tietenkään opintolainasta puhuttu). Alan kyllästyä totaalisesti, ja viimeinen niitti oli tuo eilen itsekkyydestä huomauttelu. Tiedän itsekin, että opintolaina esimerkiksi kesäksi voisi olla ratkaisu, mutta en sitä mielelläni ota ellei ole ihan ihan pakko. Hyvähän sen on 60+ tuntipalkalla sanoa rahan olevan vain järjestelykysymys. Puhuin eilen äidilleni ensimmäistä kertaa ikinä terapiastani ja mitä siellä tehdään. Yleensä vanhempani vaan kyselevät että "no miten siel meni", "no mitäs se", "onks se antanu laskua" ja muuta vastaavaa. Sanoin, ettei nyt oikeen hinta-laatusuhde kohtaa enkä koe tarpeelliseksi käydä joka viikko ainakaan tolla terapeutilla. Lopetan varmaan kesään mennessä koko terapian, aluksi yritän vähentää käyntejä. Toivottavasti joka toinen viikko onnistuisi, vaikka epäilen.. Käsittääkseni psykoterapia aina vaatii 1krt/vko tai 2krt/vko sitoutumista? Noh, sitten en ole tarpeeksi sitoutunut. Onko kellään kokemusta/ tietoa harvemmasta terapiasta? Julkiselta?

Menen joka tapauksessa huomenna terveyskeskukseen juttelemaan sille hoitsulle, jos saisin sitä rahoitusta niin voisin etsiä itselleni uuden TätiTerapian. Tai sitten yritän saada YTHS:n kautta jotain.

Ne niistä terapia-artiguloinneista. Tänään oli eka duunipäiväni (aamulla), ja hyvin meni! Nyt koomaan koululla ja odotan luentoa.. Koulun jälkeen sitten hukutan itseni tanssin pyörteisiin <3. Pärjäilkää kaikki (tai eihän mulla ole kuin yks lukija mutta en voi tietää montako ihmistä raapustuksiani oikeasti lukee ;))!

Vajoan

2010-02-01T16:54:00.000+02:00

Olen kärsimätön. Mulla menee ihan oikeasti hermot näihin ajanvaraushässäköihin, varsinkin YTHS ja terveyskeskus tuntuu sössivän aina kaiken. Kävin YTHS:llä hampilääkärissä päivystyksessä, jonka jälkeen mulle luvattiin tarkastusaika täksi viikoksi, mikä päivä vaan mulle sopii, saan iha itte valita!!! Soitin sinne äsken, kukaan ei vastaa. Soitin uudelleen, varattua. Soitin kolmannen kerran, tuuttuuttuuut vieläkin. Miten kauan joku voi puhua puhelimessa?? Sitten pääsin läpi. Sain hammaslääkäriajan 15.3, joka ei käsittääkseni ole helmikuun ekalla viikolla. Thanks a lot!! Alkoi ärsyttämään, koska purentakiskoni tarvitsisivat kipeästi hoitoa ja hampaitani ei ole aikoihin tarkistettu (viimeksi vaan revittiin irti viisaudenhammas).

Myös julkinen terveydenhuolto ärsyttää. Vika on varmaan asenteessani, mutta suurin osa lääkäreistä tuntuvat aina vähättelevän oireitani. Kuten viimeksi menin hakemaan yleislääkäriltä lähetettä psyk.polille, että saisin jonkun kaupungin psykiatrin kirjottamaan mulle lausunnon. Se ilkeä lääkärisetä (josta postasin jo aiemmin) käski mennä psykiatrisen sairaanhoitajan juttusille. Ihan kun en jo kävisi terapiassa. Haluaisin hakea terapiaani tukea VALTAVA-rahoituksella, koska Kela hylkäsi hakemukseni. Liian sairas. Syömishäiriöni hoito ei ole vakiintunutta. Ehkä joskus myöhemmin. Hävettää kun tämä ruoka- ja masennushärdelli käy ihan oikeasti vanhempieni lompakolle ja mielenterveydelle.

Vanhempani ovat oikeastaan ainoita jotka tietävät ongelmistani, nehän maksavat terapian. Toki viime kevään laihuuteni kävi kyllä ihmisille kai aika selväksi, ja sain aika ilkeitäkin kommentteja.. No joka tapauksessa, olen vielä toistaiseksi onnistunut pitämään kämppikseni vain epäilyksen alaisena. Puhun usein ruuasta, läskeistäni, painosta, laihdutuksesta, liikunnasta, ulkonäöstä... Toisella kämppikselläni (jonka kanssa olen hyvä kaveri) on varmaan itselläänkin jotain ongelmaa, koska hän pitää itseään lihavana. Ei kovinkaan motivoivaa, kun neiti BMI 17-18 itkee läskejään mulle. Sitä paitsi syön häneen verrattuna kun joku ahmatti, se ei juuri koskaan syö mitään ja on tosi nirso. Joka tapauksessa hän kokee oikeudekseen huomauttaa minulle, rasvattomista tuotteistani ja lukuisista hedelmistä jotka kuulemma "täyttää koko jääkaapin eikä sinne mahdu oikeaa ruokaa". Myöskin tanssimäärästäni kuulen usein ihmetyksiä, että miten jaksan jatkuvasti notkua studiolla ja vielä kotona peilin edessä tehdä liikkeitä.

Se kämppiksestäni sitten, palaan takaisin nykyhetkeen. Tässä päivässä on ollut tasan yksi hyvä asia: tilasin uuden puhelimen. Siihen se sitten jääkin.. Aamulla menin vaa'alle ja tiedän että se on nesteitä (johtuen lauantain mussutuksesta) mutta silti... Kaikenlisäksi sain työnantajalta sähköpostin, ettei se voi luvata mulle kesätöitä! MITÄ?! Olen laskenut kaiken sen mukaan. Helvetti, mulla on vissiin jopa 3 työvuoroa tässä kuussa ja kolme ensi kuussa. Miten ihmeessä mä tulen maksamaan kesän vuokrat? Ajattelin jos pistän palkan säästöön (ihan kun se ei menis elämiseen - no ollaan sitten syömättä vaikka), mutta en siltikään saa tarvittavia rahoja kasaan.. Luin tuon sähköpostin äsken ja masennus iski välittömästi. Ymmärrän kyllä, että kaikki muut työntekijät ovat etusijalla koska mun työsuhdehan alkaa virallisesti tänään ja ne on työskennelleet paljon pidempään.

Huomasin heti, että masennuin tosta taas niin paljon. Aina kun tapahtuu jotain epämiellyttävää, alan oireilla syömiselläni. Äiti teki äsken ruokaa ja yritti lohduttaa mua, mutta söin ihan minimaalisesti. En ansaitse ruokaa. Paskiainen, minkä takia oletitkaan että saisit kesätöitä sieltä, häh????

Kaikki luhistuu kasaan.....

vika päivä tammikuusta vol 2

2010-01-31T21:01:00.000+02:00

Jumalauta, mikä päivä tänään on oikeesti ollut. Pelkkää ahdistusta.. Aamulla kun nousin ylös, istuin hetken sängynlaidalla kattomassa vaatekaappien ovia. Jumituin. Pohdin siinä mennäkö vai eikö mennä puntarille. Lopulta en uskaltanut koska eilen söin oikeasti ihan kamalasti (en kehtaa edes kertoa).. Sen jälkeen pyörin paikallani monta tuntia levottomana. Jotenkin sunnuntai ahdistaa, edes tieto siitä että mikään kauppa ei aukea kuin kahdeltatoista!! Kävin palauttaa Makuuniin eiliset vuokraleffat ja ilmottauduin salille kuntonyrkkeilyyn. Isä ja tytär aika :). Oli kyllä tosi kivaa, mutta ne kokovartalopeilit sai mut ahdistumaan. Tunsin miten allit heiluu joka lyönnillä, miten maha roikkuu... jossain vaiheessa isä oli lyödä mua naamaan, kun en tajunnut pyörittää säkkiä. Jähmetyin peilin eteen kattomaan läskejäni..

Ajattelin muokata blogini ulkoasua vähän mielekkäämmäksi, mutta koneeni on kotona ja täällä käyn netissä miniläppärillä. Ei tässä ole mitään kuvanmuokkausohjelmaakaan, joten säästän ne hommat kotiin asti. Kunhan vaan ehtisin kouluhommilta.. Helvetin yliopisto, tappaa vielä mut.

Masennun ajatuksestakin, että keskiviikkona pitäisi mennä terapiaan. Se nainen saa multa 65euroa VIIKOSSA (vai oliko se 70e??!vanhemmat sen maksaa) enkä jaksa edes keskittyä. Tahdon ja en tahdo parantua. En tiedä. Joudun perjantaina menemään julkisenpuolen psykiatriselle sairaanhoitajalle. Excuse me WHAT? Hain yleislääkäriltä lähetettä psyk.polille että saisin jonkin lääkärikontaktin (lääkityksen voisi tarkistaa) mutta hänpä ei sitä antanut vaan sanoi että olen juttelun tarpeessa. Koska olen lihonut alipainosta normaalipainoon (läskiläskiläski) en kuulemma tarvitse painoni takia lähetettä yhtään minnekkään!!! Oi kiitos lääkäri, tuo olikin se mitä halusin kuulla :--). Niin paranemismyönteistä ihan että itkettää. No joka tapauksessa, aion mennä sinne sairaanhoitajalle ja kysyä saanko julkiselta psykiatrin. Sillä Syömishäiriökeskukseen en tasan mene, tajuttoman kallista ja ainakin kun viimeks kävin niin se psykiatri keksi juttuja omasta päästtään eikä kuunnellu minua lainkaan...

Vähän petetty olo juuri nyt.

Mieleni tukos

2010-01-31T18:49:00.000+02:00

Olen tukossa, pahemmin kuin koskaan aiemmin. Kun tulin vanhemmille, lösähdin itkemään heidän sänkyynsä. Isä tuli kysymään mikä minulla oikeen on, että voisin kertoa huolistani. En osannut. Olisin niin kovasti halunnut, mutten saanut sanoja tulemaan ulos suusta. Ei mikään. Sen sanominen kyllä onnistuu minulta. Ajattelin purkaa ajatuksiani piirtämällä. En saanut tyhjälle valkoiselle paperille mitään järkevää, ja lopulta turhautuneena sotkin piirrustukseni. Pari kaveria yritti ottaa naamakirjassa yhteyttä, mutten jaksanut vastata. En jaksa nähdä ketään tai mitään. Ihan kuin olemiseni vaikeus ei olis jo riittävää!!

Olen muutenkin ihan jäissä. En tunne yhtään mitään. Äsken olin leikkaamassa kynsiäni, ja olin ilmeisesti jossain vaihessa leikannut/tökännyt (!!!) sormieni välissä olevaa ihoa, tuntematta mitään. Nyt siinä on haava..

Tiedän, että tanssi auttaisi mua edes vähän avautumaan.. Pitää kai vain tyytyä odottamaan keskiviikon tuntia.. Keskiviikkona on terapiakin, muttei mulla ole sille mitään sanottavaa. Viimeksi meni 45 minuuttia siihen, kun sain sanotuksi etten jaksa välittää. En jaksa laskea kaloreita. Kävin vaa'alla toissapäivänä, mutten enää uskalla hetkeen astua sille.. Tiedän ,että pitäisi, mutten vain jaksa. En saa öisin unta ja pyörin sängyssä tuhat ja sata kertaa. Herään pienimpäänkin ääneen.

I need you to like me

2010-01-28T10:14:00.000+02:00

Tajusin tänä aamuna olevani hyvin läheisyysriippuvainen. Koen, että olen ihmisenä ainakin tuntemattomien suhteen tunnevammainen (ei niin liikuta jos jollekin käy jotain, jos en henkilöä tunne), mutta ne lähimmät... Rakastan heitä ihan liikaa, ja vaadin huomiota ihan liikaa. Tahtoisin käpertyä jonkun lämpimään kainaloon, jonkun silittävän päätäni ja sanovan että ei mulla ole hätää. Mutta tätä mystistä jotain ei ole. Kavereiden kanssa pidän kulissit pystyssä. Yritän esittää että syön rennosti ja mitä haluan ja koska haluan. Kämppikselleni en vaan voi kertoa syömisongelmistani, koska hän on itse hyvin laiha ja syö ihan mitä haluaa. Olen sille niin kateellinen. En voi sille mitään, on lapsellista kadehtia muiden ulkonäköä...

Mulla on todella hyvät välit vanhempiini, vaikka he asuvat toisella paikkakunnalla. Soitellaan tosi usein ja mulla on aina ihan kamala koti-ikävä sinne (ja kyllä, olen jo 20-vuotias). Tänään menen taas käymään siellä. Tekisi niin mieli kotioven avattuani lysähtää eteisen lattialle itkemään, että katsokaa nyt mua! KATSOKAA. Minulla ei ole kaikki kunnossa. Tahdon taas laihtua, pieneksi, hennoksi, särkyväksi. Mutta kukaan ei huomaa. Tietenkään ei. Sillä minä syön. Ja paljon. Aamuisin herättyäni ensimmäinen ajatus alitajunnassani on "ruokaruokaruoka!!!" ja pyhiinvaellan jääkaapille. Muroja, leipää, jukurttia, mitä vain sattuu olemaan. Sama meno jatkuu pitkin päivää, suuren ahdistuksen kera. Ei minulla enää ole itsekuria laihduttamiseen. Haaveilen laihtuvani, mutten voi laihtua näillä syömisillä. Paisun vain entistä isommaksi...

Tiistai

2010-01-26T12:48:00.000+02:00

Moooorning! Heräsin siihen kun kämppikseni keitti kahvia, eikä sitten vaivautunut jättämään mulle kuin yhden kupin. Sen jälkeen olen pörrännyt pitkin kämppää, ahdistunut jääkaapissa vellovista ruokamääristä jotka pitäisi saada syötyä ennen päiväystä. Eikö ne vaan voisi nakata roskikseen, levittämään roskista eikä minua? Kouluun pitäisi jaksaa lähteä, mutta en todellakaan jaksaisi vetää jalkaani tiukkoja ja ahdistavia farkkuja. Helvetti kotona tulen hulluksi, yläkerran naapuri tekee taas MITÄ? En ymmärrä mitä se puuhaa tuolla, en edes tiedä asuuko siellä joku perhe vai mikä. Koko ajan kuuluu semmonen ääni kun joku vetäisi kynsillä liitutaulua pitkin ja tavaroiden paiskomista. Sekoan kyllä koulussakin, koska tunnen miten reiteni valuvat pitkin luentosalin penkkiä ja miten mahani ottaa kiinni pöytään. En voi käsittää mitenkä olen antanut itseni lihoa tähän painoon. Terapia on huomenna, saan taas varmaan kuunnella jotain sössötystä siitä miten painoni tulisi vielä nousta ja miten sitä ja tätä ja vielävähäntuota. Tsirp tsirp tsirp ei kiinnosta.

Tämä on tosiaan ensimmäinen blogitekstini tässä blogissa. Olen pitänyt blogia aiemminkin, mutta olen poistanut ne. En pidä sen kummempaa esittely puhetta (eihän mulla ole ainuttakaan lukijaa vielä), vaan asiat tulee varmaan tekstieni myötä selvemmäksi. Kysyä saa :)